maanantai 2. tammikuuta 2017

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!