maanantai 2. tammikuuta 2017

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!

tiistai 27. syyskuuta 2016

Pieniä suuria juttuja

Ploki on ollut viime aikoina hiukan todella hiljainen. Arvaattekos miksi? No siksi, kun meidän perhe on vähän kasvanut. Musta tuli isoveli pienelle ihmiselle! 

On riittänyt kuulkaas hämmästeltävää ja kummasteltavaa. Ensin oli väsynyt, hikinen ja suureksi paisunut mamma. Sitten mamma hävisi hetkeksi, ja me pidettiin poikien (ja Fannikan) kesken huushollia pystyssä. Sitten isäntäihminen lähti hakemaan mammaa kotiin, ja mukana tulikin pieni nyytti. Nyt nyytti on asunut meillä jo jonkin aikaa, ja jäädäkseen näyttää tulleen!


Hirveesti on pitänyt testailla pikkutyypin tarvikkeita. Että onhan peti turvallinen ja tarpeeksi pehmoinen. 


Vauva on kiva, mutta.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vähän ongelmia. Kun mää aloin yhtäkkiä stressata ihan hirveästi. Ekat viikot vauvan kanssa sujuivat ihan loistavasti, mutta sitten aloin läähättää ja täristä - samoja "oireita", joita on aina muutamia kertoja vuodessa esiintynyt melkein mun koko ikäni, viimeksi naapurin narttujen juoksujen yhteydessä. Vaan nyt se ei loppunutkaan päivissä, tai viikossa, vaan jatkuu edelleen. (Oon jopa pissannut pari kertaa sisälle, jopa petiini, mutta ei huudella siitä nyt niin kovasti, se nolottaa vähäsen.) Läähätän, tärisen ja kuolaan. Yritän ulos ja piiloon. En syö. Ulkona en haluaisi tulla kotiin iltalenkiltä, ja jo kodin suuntaan matkatessa heittäydyn tienvarteen kököttämään. Aamut ja päivät kuluvat melko normaalisti, ja panikointi kiihtyy iltaa kohden. Televisio ehkä liittyy siihen voimistavana tekijänä, samoin vauvan itku. Kuitenkaan itku ei häiritse päivisin, vieraiden ollessa kylässä tai esimerkiksi autossa. Niissä tilanteissa köllöttelen vaan tyytyväisenä kuten ennenkin.

Neuvottomaksi käynyt ihmisväki otti sitten yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, joka epäili testosteronihuuruilla olevan tekemistä asian kanssa. Mammakin oli jo epäillyt, että naapuruston nartuilla on alkanut juoksukausi, mikä voisi muihin tekijöihin yhdistettynä selittää tällaisen raavaan uroksen käyttäytymisen äkillistä muutosta. Neuvoksi saatiin nyt aluksi mennä pian kemialliseen kastraatioon, joka on tänään. En tiedä mitä se tarkoittaa, toivottavasti se ei satu eikä mua nukuteta... sitten koiratäti suositteli alkuun rauhoittavaa lääkitystä, jotta tilanne saadaan "katkaistua" ja mun vointi paremmaksi. Lisäksi koska syöminen ja väsyttävä eli älyllinen aktivointi rauhoittavat, pyritään niilläkin keinoilla nyt vähentämään stressiä. Koiratäti neuvoi lisäämään "älyaktivointia" entisestään muun muassa siten, että ruoka annetaan muualta kuin kiposta. Siks oonkin nyt saanut mun jauhislihan lenkillä metsään piilotettuina kikkareina, se on ollut ihan hauskaa!

Mitään yksittäistä syytä stressille (vauvaa lukuunottamatta) ei olla keksitty. Mamma epäilee testosteronihuurujen lisäksi jotain laumajuttua, että vahdin tai pelkään tai olen epävarma laumani koostumuksesta. Tai että koen olevani vastuussa laumastani (koska käsitys johtajuusdesta saattaa meillä olla vähän niin ja näin...) ja ahdistun, kun siihen on tullut uusi jäsen ja sitten on vielä ne naapurin juoksutkin. Mene ja tiedä, monia syitä, mutta pitäkää peukkuja, että tilanne helpottuu piakkoin!

torstai 30. kesäkuuta 2016

Kesäkuulumisia

Kesä onkin jo pitkällä!

Ihan ekaks on todettava, että kolmen käyttökerran perusteella punkkilitku toimii. Ei nyt sentään ihan aukottomasti, punkkeja on nypitty viikoittain irti elävinä tai kuolleina, mutta määrä on ihan merkittävästi viime kesää pienempi. Suurin osa löydetyistä ökkiäisistä on jo heittänyt henkensä, tai sitten ovat vasta kiinnittyneet, ja siksi vielä elossa. Häntään on pesiytynyt pari, ja yksi mm. korvalehteen, eli varsin erikoisiin paikkoihin löytävät tiensä. Kuvastanee täkäläistä punkkitiheyttä, että eilisen merenrantapikinikin aikana mamma nyppi mun turkistani neljä punkkia käpeksimästä... Niitä ON paljon, joten tämä jonkinmoinenkin apu on todella tarpeen!

Mun kesään kuuluu köllimistä, kaivurointia (mulla on takapihalla jo kaksi omaa kaivurointikuoppaa!), lenkurointia, läheisen rakennustyömaan valvontaa sekä vapaata seurustelua.

Tässä on mun kaivurointikuoppa nro 1. Mahdun sinne jo kokonaan, ja siellä on mukavan viileetä helteisenäkin päivänä. Kertaalleen Fannikka kävi pissimässä kuopan reunalle, joten sitä piti vähän vedellä huljutella ja täytellä, mutta kaivuroin sen nopsasti uudelleen entistä hienommaksi.


Kuulemma sadekelillä kaivurointihommat ei ole oikein suotavia. Tai ainakin tarttis käydä pesulla. 
En ymmärrä, miksi?


Sitten oon vähän matkaillutkin, kävin muun muassa tekemässä tuttavuutta alpakoihin. 


Fannikkakin on nauttinut kesästä! Kuulemma valjasulkoilu on ihan kakkaa ei ole ihan parasta, mutta sekin menettelee, kun vapaaksikaan ei pääse. (Oikeesti Fannikka nauttii suunnattomasti, kun voi vaan kölliä koko päivän ja välillä vaan vähän huitoa jotain terassikärpästä sen sijaan, että tarttis kiertää hehtaarien hiirestysalueet päivittäin.)


Tekevät tohon meidän metsään, keskelle parhaita lenkurointipolkuja, taloja. Tai nyt aluksi tien, ja jotain kunnallistekniikkaa, ja sitten myöhemmin siihen rakentuu omakotitaloja. Harmillista, sillä tuosta kaivurin kohdilta meni ennen meidän lenkkipolku. Oon miltei päivittäin käynyt tarkastelemassa työmaan edistymistä. 


Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin on kohdattu, nimittäin eräällä lenkillä olin vähällä tepastella tien reunaan kerälle hyökkäysasentoon käyneen kyyn päälle. Mä en tosin huomannut koko käärmettä, kun mamma kerkes tempasta mut fleksistä takaviistoon sihisijän havaittuaan. Nyt sitten luullaan jokaista kepinkappaletta käärmeeksi... Ja ihan syystä, on tässä meidänkin nurkilla jo pari nähty! Olkaahan varovaisia, kamut, kurjaa olis jos semmonen otus pääsis puremaan!

Hirmu hyviä kesänjatkoja kaikille plokikamuille, mä taidan lähteä pienellä päivälenkuralle mamman kanssa!

torstai 26. toukokuuta 2016

Synttäripäivää

Eilen oli huikean lämmin kesäpäivä, ja mikä tärkeintä: mun synttäripäivä! Täytin kuusi vuotta, se on aika komee(n) uroksen ikä, vai mitä! Tässä on virallinen synttäriotos: 


Synttäripäivän kunniaksi sain herkundaaleja sekä tietysti asiaankuuluvan kakun. 


Kakku oli maukas, se sisälsi herkkujauhislihaa sekä raejuustoa. Koko komeus oli kruunattu kuudella "kynttilällä" elikkäs kanafilesuikalepaloilla. Namskis! Taustalla näkyy muuten mun lelkkukori. Eikä siinä ole edes kaikki... Ikääntyminen on kyllä tuonut tullessaan sen, että pääsääntöisesti leikin vaan kaikista kivoimmilla lelkuilla eli mun pienillä pehmopupuilla. Niitä mulla taitaakin olla ainaskin kolme samanlaista, on sitten aina lähellä yks leikkikamu. 

Me ollaankin mamman kanssa aloitettu nyt semmonen lomailukausi, mikä on tietty ihan kiva, koska mun ei tartte olla yksin (tai siis kaksin, Fannikka kyllä lähinnä nukkuu) juuri ollenkaan. Kelit on lomailuun juuri sopivat, vaikka pidemmät lenkuroinnit jääkin helteillä ilta-aikaan. 

Lämpö tuo mukanaan harmi kyllä myös punkeroiset. Mulle laitettiin reilu viikko sitten kesän toinen liuos niskaan, ja siitä huolimatta punkeroisia on nypitty kiitettävä määrä ihosta. Tänään aamulla kaksi. Eilen yksi. Ja sitä rataa. Ja nämä kaikki ovat olleet eläviä, eli ilmeisen vastikään kiinnittyneitä ja siksi myrkyltä vielä hengissä. Toisaalta tuntuu, ettei liuoksen teho ulotu näihin ääripaikkoihin, joista punkkeja on nyt löytynyt: häntä, otsa, leuanalus. Yksi punkki löytyi myös kiipeämästä pitkin eteisen seinää, tosi kiva juttu. Ja nyt ei olla edes lenkkeilty pöheiköissä tai metsässä, vaan ihan tienvarsiheinikoita nuuskutellen. On kuulkaas melkoinen punkkipöheikkö tämä meidän alue!

Millasia suunnitelmia teillä plokikameleilla on kesän varalle?

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Se aika vuodesta

Ensinnäkin: ihan huisin nopeasti menee aika. Viime postauksessa näkyi vielä lunta! Ei ole enää. Kevät on virallisesti alkanut, ja mikäs sen parempi todiste kelien lämpenemisestä kuin punkit, nuo viheliäiset pikku otukset. Ensimmäiset irroitettiin kuluneella viikolla, toinen mahasta ja toinen sieltä. Pyllystä!! Voitteko kuvitella, sinne se oli kiinnittynyt, hännäntyveen. Kyllä muuten kutitti. Viime vuoden hurjista punkkisaldoista viisastuneena mamma päätti ottaa ajoissa tujummat keinot käyttää, viime kesän ultraäänipallerosta ja yrttipannasta kun ei juurikaan mitään apua ollut.

Niinpä mamma soitti Petvet-asemalle ja tiedusteli (jälleen kerran) lisätietoa noista kovasti hehkutetuista punkkitableteista elikkäs Bravectosta. Vaan ei vakuuttunut mamma tableteista, tälläkään kertaa. Ajatus siitä, että suun kautta annetaan tabletti, joka vaikuttaa 3 kuukautta, tuntuu kuulemma hurjalta. Mitä sitten, jos tabletista tulisikin jokin paha sivuoire? Sen vaikutusta ei noin vain kumotakaan. Toisekseen: Bravectohan ei toimi minkäänlaisena karkotteena, vaan tappaa punkit vasta sitten, kun ne ovat jo ehtineet kiinnittyä. Vaikutusaika on sen verran pitkä, että sen aikana punkkien kantamat taudit ehtivät jo tarttua. Ilmeisesti alkujaan tällainen Bravecton kaltainen valmiste on tarkoitettu punkkitartunnan hoitoon esimerkiksi tilanteessa, jossa koira on täynnä punkkeja, eikä niitä pystytä yksitellen nyppimään pois. Kolmanneksi: Bravecto on ollut markkinoilla vasta joitakin vuosia, eikä ainakaan pidempiaikaisia käyttökokemuksia ole. Voidaanko siis tietää, millaiset ovat haittavaikutukset useamman vuoden käytön seurauksena? Täällä seudulla punkkiaika on pitkä, minkä vuoksi vuodessa pitäisi koiralle antaa kaksi kolme kuukautta vaikuttavaa tablettia. Puolet vuodesta siis "sisäisesti myrkytettynä", ei hyvä.

No, Bravecto hylättiin, ja marssittiin apteekkiin. Petvetistä täti väitti, että kaikki valeluliuokset sisältävät karkottavan vaikutuksen. Mutta kas, apteekissa sanottiin toista, aivan kuten mamma muisteli kuulleensa aiemminkin: suurin osa myöskään niskaan laitetuista valeluliuoksista ei karkota punkkeja, vaan tappaa ne vasta kiinnittymisen tapahduttua. Karkottava vaikutus on vain joillakin liuoksilla (Bayvantic) ja pannoilla (Scalibor), mutta näiden aineet ovat kissalle hengenvaarallisia, ja siksi nekin on suljettu pois meidän taloudessamme.

Ilmeisesti sekä Bravecton että valeluliuosten käyttäjillä on kuitenkin sellainen tuntuma, että nämäkin aineet jollakin tavalla vähentäisivät punkkien kiinnittymistä. Virallisesti näin ei kuitenkaan ole, ja siksi esimerkiksi fiproniilia sisältäviä liuoksia ei saa myydä karkotteena.

Koska punkkeja vastaan haluttiin nyt joku taisteluväline, päädyttiin kuitenkin valeluliuokseen nimeltä Exproline Vet. Vaikuttava aine on fiproniili (googlaamalla selviää kuinka "harmiton" myrkky on kyseessä...). Aine lätkäistiin iholle iltasella, ja ensimmäisen vartin verran kutitti ihan hirveästi. Kipitin ympäri kotia ja mamma oli jo huolesta soikeana kiikuttamassa mua suihkuun. Mutta sitten kun se aine vähän kuivahti, kutina rauhoittui, eikä sen jälkeen ole ollut mitään oireita, hajua tai tuntemuksia (eikä punkkeja, mutta ilmatkin on taas vähän viilenneet).

Raportoimme tuloksista, kunhan oikein lämpimät kevätkelit saapuvat! Kivaa kevättä, kamut!