torstai 13. huhtikuuta 2017

Pilkahduksia keväästä

No eipä ole tämä ploki aktivoitunut päivitystahdissaan. Mutta kuulkaas kun päivät sujahtavat vauhdilla! Tietotekniikka tuottaa ongelmia, koska käytössä olevaan läppäriin ei saa kameran muistikorttia, eikä mamma ole saanut aikaiseksi hankkia sopivaa piuhaa. Ei sillä, eipä kameraakaan ole juuri tullut käytettyä, koska pahuksen kännykkä on koko ajan lähellä, ja melkein poikkeuksetta kaikki kuvat tulee räpsittyä sillä.


Terveyden suhteen elellään (kopkop, koputetaan puuta) ihan hyvin tällä hetkellä. Koivet kipeytyivät, ja kahden pitkähkön tulehduskipulääkekuurin jälkeen harkittiin jo kortisonipistoksia, mutta päädyttiin vielä kolmeksi kuukaudeksi kokeilemaan Neurontin-nimistä lääkettä. Ihan hyvin oon nyt köpötellyt. Isompien riekkumisten jälkeen jalat kipeytyy, samoin esimerkiksi pitkien päikkäreiden jälkeen nouseminen on kankeaa. Munuaisarvotkin oli viime kontrollissa ihan normaalit. Paino... no, sitä on vähän tullut, eikä se alene vaikka kuinka yritetään. Tai "yritetään". Ellin mukaan ruoka saisi koostua 50/50 munuaisruuasta ja ihan mistä tahansa tavallisesta ruuasta. Ja tiedättekös mitä tarkoittaa se, että tuo meidän ihmisnapero on alkanut syödä, mutta annoksista jää lähes poikkeuksetta aika paljon yli? Ja se, että Neurontin pitää kahdesti päivässä sekoittaa johonkin ruokaan, jotta syön sen? Ja lääkkeenantoaika on tietysti eri kuin varsinainen ruokailuaikani. Juu, on tullu kuulkaa syötyä. Bonaa, Pilttiä. Mangot ja päärynät ja muut on kuulkaa aika mukavia välipaloja! Ja nti Kattisen ruuasta liikenee kikkare Neurontinia varten, sen popsin mielelläni. Mutta mamma vähän meinas, että jotain iloja pitää olla elämässä. Että jos on nälkä, niin sitten saan syödä, kunhan paino nyt tästä ei enää nouse. Lenkkejä ollaan saatu vähän pidennettyä, hallitaan sillä sitten painoa.

Kevät tekee tuloaan kovalla vauhdilla, on bongattu jo västäräkit, leskenlehdet ja sinivuokot. Punkkeja vielä ei, vaikka kaverikoira kyllä jo sellaisenkin tapasi. Mä sain tänä vuonna Bravecton. Mamma meinas jo laittaa viime vuodelta jääneen Exprolinen, mutta ohjeessa luki, että sen saisi laittaa vain aivan terveille koirille. Elliltä asiaa sitten tiedusteltiin, ja sanoivat, että Bravecto lienee turvallisin. Alkuviikosta sellaisen sain, ja toistaiseksi ei mitään oireita siitä ole ilmennyt.

Ihmisnapero on alkanut liikkua. En ehkä vielä aina hoksaa siirtyä ajoissa, sillä napero saavuttaa sekunneissa mun turkkini. Ja ottaa muuten lujaa kiinni! Ja sitten kun koitan sännätä karkuun, karvat tietty jää vaan tiukemmin naperon nyrkkiin. Ja kummallista, miten kaikki mun lelut, luut, ruuat, vesikippo, peti ja namikätkölelut kiinnostaa ihan suunnattoman paljon! Mamma kovin koittaa vahtia, mutta napero on kyllä ehtinyt jo maistaa kaikkea dentastikseistä puristeluihin. Kuulemma oon maailman kiltein koira, kun en kyllä ikinä ärähdä. Napero on kyllä musta kans aika kiltti. Vähitellen hän sitten oppii, miten eläimiä on sopivaa silittää. Siihen asti pitää vaan olla vikkelämpi liikkeissään ja väistää pikkuruisia sormia!


maanantai 2. tammikuuta 2017

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!