torstai 24. marraskuuta 2011

Kuraisen torstain turinaa

Mamma kysyy, että mitä te blogikamut syötte? Kun mä oon kuulemma nirso. Jauhislihaan sekoitettuna menee melkein mikä vaan, mutta muuten oon aika valikoiva noitten ruokien suhteen. Niinku esimerkiks tällanen näytepaketti, joka saatiin kiltiltä eläinkaupan tädiltä (kymmenen muun näytepaketin ohessa, joista muuten mikään ei ollut riittävän hyvää). Siinä on erilaisia partikkeleita (tää oli eläinkaupan tädin kommentti). Tykkäsinkin sellasista isoimmista nappuloista, mutta noi muut erottelin ja jätin syömättä. Näppärää, eikö!


Pissasin tänään muuten kurahaalarini sisään, kun tassuni hulahti lahkeesta läpi ja puku meni vähän vinksalleen enkä sitten saanut sihdattua pissiä oikeasta aukosta ulos. Ei ollu kivaa. Kurakelit sais jo loppua ettei tollasia typeriä haalareita tarttis käyttää...

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Turpiin tuli

Olin tänään koirapuistoilemassa ystäväni Millin kanssa. Tuossa puistossa on kaksi puolta, pienten puolella oli yks kiukkusen oloinen uros, joka ärisi jo aidan lävitse, joten mentiin suoraan isojen puolelle, jossa Milli ja pari muuta kivaa kamua leikki. Siinä sitten painittiin... kunnes yks koira, jonka omistaja oli siellä toisella puolella sen ärtsyn koiran kanssa, avas puoliskojen välisen portin, joten mä kirmasin sinne kans kattomaan mitä siellä on. Sit se ärtsykkä oli yhtäkkiä mun kimpussa. Kiljuin vähän, ja sit mamma ja pappa ja kaikki muutkin juoksi siihen paikalle ja huusi kauheesti ja sit mä pääsin pakenemaan siltä ärtsyltä ja pappa kaappas mut syliin ja sit se iso ärtsy koira vielä tarttu mua tassusta mutta pappa sai mut taas pelastettua. Sit vähän tutisin ja tärisin ja olin ihan lötkönä kun mua tutkittiin, että mihin sattu.

Ei mua oikeesti ees sit sattunu, vähän säikähdin mutta jatkoin jo pian leikkiä muitten kamujen kanssa. Mamma ja pappa tais järkyttyä pahemmin.

Siellä puistossa oli yks toinenki pikkukoira, jonka kimppuun tää sama ärtsykkä oli käyny pari viikkoa sitte, oli korva revenny ja jotain sellasta.

Onneks mä oon tällanen aika iso ja voimakas ja viksu, ni pystyin karistamaan sen ärtsykän kannoiltani. Muuten olis voinu käydä tosi pahasti.

torstai 17. marraskuuta 2011

Kaamos

Pimeetä on. Vissiin jossain vaiheessa päivää ei oo, mutta sillon mä yleensä oon päikkäreillä. Sit mut taas raahataan pihalle (tykkään kyllä ulkoilla, mut päikkäreitten jälkeen käyn yleensä vähän hitaalla) ja puetaan heijastinpukuun. Välillä pukeminen on vähän vaikeeta, ku en jaksa nostaa kuonoanikaan. 


Oon muuten saanu uuden heijastinpuvun, tollasen Hurtan Lifeguard-mallisen. Vanhassa tarrat ei pysy enää kiinni ja se alkoi tippua kesken matkan. Mut tää uus on oikein hyvä, heijastaa tosi hyvin ja on ihan tyylikäskin! Mut tosiaan se pukeminen on välillä vähän vaikeeta.


Sit ku lenkki on suoritettu, voin siirtyä taas päikkäreille. Esimerkiks Apinan, tai jonku muun pehmon kanssa.



Huoh. Jokohan kohta tulis lunta ja vähän valosampaa (ja vähemmän kuraisempaa)... Miten te blogikoirakamut selviätte tästä pimeästä kaamoksesta?

maanantai 14. marraskuuta 2011

Maanantaita

Tiättekö, kuinka yllätyin tossa perjantai-illalla! Mamma lähti rilluttelemaan kaupungille, ja mä jäin yksin. Mutta mitä tapahtui! Yheltätoista ovi kolisi ja pappa tuli kotiin! Se yllätti mut ja mamman ihan täysin, sillä papan piti tulla vasta ens viikolla. Mutta se pääsikin aikasemmin, ja oli huijannu mammaa, aika ryökäle. Pappa siis tuli eka moikkaamaan mua tänne kotiin ja meni sitte yllättämään mamman totaalisesti tohon lähikuppilaan. Mä olin niin täpinöissäni, että maha meni taas vähän sekasin, en kakannu pariin päivään ollenkaan...

Eilen sit käytiin papan äitin luona, ja mä taas vähän karkasin. Mamma oli laittanu mulle sellasen punasen valon valjaisiin kiinni, eli ihan hukkaan en päässy pimeessä metsässä, mutta aiheutin kuulemma mammalle miltei sydänkohtauksen taas. Musta se on kiva leikki, että mamma ja pappa jahtaa mua! Mutta kuulemma se on vaarallista, kun siinä lähellä menee iso tie. (Koira saatiin lopulta kiikkiin, kun minä tulin toisesta suunnasta ja mies toisesta ja mies heittäytyi ohipinkaisevan koiran päälle. Pyydystämistä ja risukossa rämpimistä helpotti se, että mulla oli jalassa miehen kokoa 45 olevat kengät jalassa, sillä tarkoitus oli vaan pissattaa herra koira nopeasti...)

Sit sain eilen vähän isänpäiväkakun valmistuksesta jämiä.



Korvakarvoissakin on vähän taikinaa...

Nyt mä jatkan mun aamupäiväunia. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Voihan video

Tänään olin juonikas, ja asetin kameran kuvaamaan, kun suuntasin töihin. Muistikorttia riitti kahteenkymmeneen minuuttiin, mutta se taisi olla tarpeeksi: ei tässä pureksimistouhussa ainakaan eroahdistuksesta taida olla kyse. Lähdettyäni koira ei ilmestynyt kuvaan (siis eteisen suunnalle) laisinkaan, vaan puuhasi äänistä päätellen tyytyväisesti aktivointilelujensa ja namipahvikääröjensä kanssa. Kymmenen minuutin jälkeen herra käväisi ovella haistamassa kenkiä, tepsutti sitten pedilleen, jonka jälkeen kuului syvä tuhahdus. Sitten hiljaisuutta loput kymmenen minuuttia, eli uni otti voiton.

Mielenkiintoista silti, seurata koirulin touhuja! Pitänee hankkia suurempi muistikortti tai valjastaa tietokone jotenkin tämän videoinnin avuksi, jotta saisin vähän pidemmältäkin ajalta materiaalia. Sanovat tosin, että eroahdistuskoira tekee tuhonsa heti omistajan lähdettyä, mutta silti haluaisin varmistua, ettei vinkunaa, haukkua tai muuta kummallista tallennu videolle.

Ja mikä positiivisinta: tänään Jalo ei ollut tuhonnut mitään!:)

lauantai 5. marraskuuta 2011

Uus työ

Nyt ku mamma on korjannu kaikki johdot piiloon, on sähköalan töitä ollut vähemmän. Aattelinkin tossa sit yks päivä vähän laajentaa repertuaariani, ja tutustuin hieman viheralaan. Ja kappas, heti löysin töitä!

Mamma oli sijoittanut telkkarin kulmalle tollasen kasvin. Mun mielestä se oli liian pitkä, joten aattelin katkasta sen. Nyt meillä on kaksi kasvia, oon aika taitava! Mamma sano, että toi on joku arvokas perintövaasi... en tiiä siitä, mutta se kellahti aika helposti, niin että sain otteen tosta bambusta.

Kattokaa ny kuin hienosti katkastu kasvi!
Suuni muistuttaa kuulemma jättiläispythonin kitaa.

Mutta tästäkään projektista mamma ei vissiin tykänny.
Kasvi, tai siis kasvit, nostettiin ylös enkä mä enää ylety niihin, aika tylsää.

-------------

Eilen olin suunnattoman hämmästynyt, sillä mitään ei ollut tuhottu työpäivän aikana. Kunnes vilkaisin vaaleaa karvalankamattoa, johon oli roiskaistu puklu. Nenääni kantautuikin mehevä tuoksahdus, ja vilkaisin taakseni ovelle: kappas, iso ripulikakka eteisen matolla. Ja koska eteisen ovi aukesi juuri kakan päälle, olin ovesta tullessani levittänyt sitä... no, kaikkialle. Eläinkaupan tädin koemaistattamat herkut ei vissiin tehneet masulle hyvää, tai sitten tämä oli puhdas kosto kaiken pureksittavan piilottamisesta...

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Koiran syömää

Jalon pentuaikoina olin kovin onnellinen, että irtaimistomme säästyi naskalihampailta, ja koira suuntasi nakerteluenergiansa laillisiin puruleluihin. Vaan kuinkas sitten kävikään, iloitsin liian aikaisin...

Enpäs nyt muista, mikä oli se ensimmäinen kohde. Ehkä kengät? Kirja? Jossain vaiheessa herra koira päätti erikoistua johtoihin. Ongelmallista tässä on ollut se, että a) sähköjohtojen pureksiminen ei ole siitä turvallisimmasta päästä, b) koira ei tee pahojaan ikinä meidän kotona ollessamme, joten kieltäminen on mahdotonta.

Viime viikolla kyllästyin nyppimään varmuuden vuoksi jokaikistä suojaamatonta johtoa pois seinästä, ja hankin lisää johtosuojaa. Kieputin muovia sormet verillä lampunjohdon ympärille, projekti jäi kesken ja suuntasin kahvittelemaan kaupungille ystäväni kanssa. Palatessa odotti iloinen yllätys: herra koira oli ihan itse ottanut tämän johtovyyhdin lipaston ja seinän välistä (siirrettyään ensin siitä edestä tuolin sivuun), raahannut vyyhdin keskelle makkaria ja syönyt johtosuojaa. Ja vähän niitä johtojakin.

Seuraavaksi kipitin siis eläinkauppaan, ja hankin riemunkiilto silmissäni ratkaisun:


Marja vs Jalo 1-0! Ruikin tätä kaiken ratkaisevaa suihketta kaikkiin asunnostamme löytyviin johtomyttyihin. Ja poistuin kotoa. Kahden tunnin kuluttua palatessani odotti tällainen näky:


Johtosuoja ei ollut pysynyt ihan tiiviisti kiinni töpselissä, joten töpseli oli irroitettu pistorasiasta, ja sen jälkeen (toivottavasti tässä järjestyksessä, ainakin koira on vielä hengissä) purtu johto siitä ainoasta näkyvästä kohdasta poikki.

Että mitäs nyt? Mieleen tuli ajatus eroahdistuksesta - olisko tämä sellaista? Koira ei kuitenkaan itke, ei tärise eikä muutenkaan juuri kiinnostu poistumisestani, vaan jää tyytyväisenä mutustamaan aktivointilelujaan, joita viljelen kodin täyteen aina poistuessani. Turhautumista? Sitä ehkä ennemminkin, vaikka mielestäni tuhoamisen määrä ei korreloi esim. ulkoilun määrään, tuhoamista tapahtuu ihan yhtä lailla kahden tunnin metsälenkin tai vartin pissareissun jälkeen.

Vaihtoehtoja on siis kaksi: joko koirani on vain poikkeuksellisen mieltynyt sähköjohtoihin, tai sitten se on yksinkertaisesti pieni ilkimys, luonteensa mukaisesti älykäs ja touhukas.

Neuvoja, mikä avuksi?

Lopuksi vielä kokoelma syödyistä asioista. Tässä siis vain osa.












Lisäksi muun muassa:

- ompelukoneen (joka ensin oli vedetty liukuovikaapista ulos, jotta johtoon pääsi käsiksi) poljinjohto
- hoitotäti-Pauliinan television kaapeli (ainut johto, joka oli ulottuvilla)
- työpöydältä ryöstetty ja syöty Dumle-pussillinen
- työpöydältä alas kiskottu järkkärikamera (positiivista: sitä ei sentään syöty)
- Linda Olssonin Sonaatti Miriamille, kirjaston uutuuskappale.
- miehen läpykkäät
- kaksi fleksiä
- mustekynä
- pölyhuiska
- jumppamatto
- lipaston puiset vetimet

ja lukuisia muita esineitä. Voin kertoo, että huumori alkaa loppua.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kavereit

Viikonloppu meni tosiaan Tampereella. Eka ajettiin mamman kanssa sinne, mä sain poikkeuksellisesti matkustaa etupenkillä, kun olin ainut kyytiläinen ja on kiva kun näkee vähän ulos. Oikeesti mun piti toimia navigaattorina, koska mamma on aika blondi eikä aina osaa käyttää tota meiän oikeeta navigaattoria. Mut mun ansiosta löydettiin perille...


... ja siellä meitä oottiki Aikku-täti ja ystäväni Peto ja Robi, nuo kultsuista jaloimmat! Käytiin pitkällä metsälenkillä, mäkin sain ulkoilla ihan vapaana. Se toimii, koska Peto tottelee hienosti (Robi jäi kotiin kipeän käpälänsä kanssa) ja tulee kutsusta heti luo, niin mä sit yleensä seuraan Petoa enkä karkaa. Enkä mä muutenkaan mettässä karkaa, kun sitten mä joutuisin hukkaan mammasta. Oli muuten keskellä mettää pelottava iso kanto, piti sille vähän haukkua, mamma tais luulla mun näkevän vähintäänkin karhun.

Välillä mä olin niin nopee, ettei kamera ehtiny tallettaa mua...







Tässä mä meen tosi kovaa!


Sunnuntaina aamulenkillä mä sit vähän ehkä karkasin, kun kesken leikkien huomasin, että vähän matkan päässä oli talon pihassa koiratarha. Pitihän sitä mennä kattoon. Menin moikkaan sitä hurttaa siellä, ja pissasin siihen sen kopin ovelle, sit mamma tuli kiukkusena hakeen mut pois. Olin kuulemma jonkun takapihalla.

Mä vähän pelkään, että Aikku-täti on opettanu mammalle jotain niksejä. Aikku-täti on sellanen koirankoulutusspesialisti, ja ne tais jotain puhua tästä mun karkailusta, että miten sen sais loppumaan. Pitänee siis varautua uusin taktiikoin, koska kyllähän mä kuitenkin mammaa juonikkaampi oon tässä asiassa.

Tässä me ollaan vielä kaikki kolme. Tää on kuulemma paras kuva, jonka mamma meistä ehti napata.


Kiva viikonloppu, mut nyt väsyttää aika lailla. Onneks on pimeetä, harmaata ja vähän kylmäki, ni voi nukkua hyvillä mielin päikkäreitä...