keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Sen pituinen se.

Kauneimmatkin sadut tulevat päätökseen. Se hetki koitti tällekin sadulle.

Elämäni vaikein, kamalin, hirvittävin päätös.

Lohdutonta itkua, loputonta ikävää ja vuolaana virtaavia kyyneleitä. Tyhjä ja hiljainen koti. Muistoissa vilisevät kuvat hetkistä, joita koettiin yhdessä. Loputon määrä kysymyksiä, jossittelua, epäröintiä ja syyllisyyden tunteita.

Siitä on nyt hiukan yli kaksi viikkoa. Kotikäyntejä tekevän eläinlääkärin kanssa oli suunniteltu aikaa seuraavalle viikolle, mutta perjantaiaamuna, kun Jalo taas pissasi alleen ja katse oli pohjattoman surullinen ja onneton, tuli se tunne. Tunne siitä, että nyt on oikea hetki. Se katse, joka kertoo omistajalle, ettei päätöstä voi enää pitkittää.

Pahinta on se, ettei ole mitään selkeää syytä. En tiedä, mikä oli. Eläinlääkärissä käytiin viimeisen puolen vuoden aikana hurjan usein. Viimeisimmän postauksen aikaan alkanut stressivaihe kesti vuodenvaihteeseen, ja eläinlääkäreiden lausunnoissa puhuttiin jo eutanasiasta. Koitettiin kaikkea. Kuvattiin kaikki raajat. Etujalkojen nivelrikko oli hiukan edennyt, takapää oli totaalisen jumissa, toinen lonkka hyvin löysä. Selästä löytyi spondyloosia. Labroissa kuitenkin kaikki näytti normaalilta, eikä munuaisten toiminnassakaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Laitettiin hyaluronihappopistos olkapäähän nivelrikon oireita helpottamaan, tuloksetta. Käytiin hierojalla useita kertoja. Annettiin erilaisia kipulääkkeitä. Hierottiin kotona, laitettiin lämpöpussejakin kipeille lihaksille. Kokeiltiin Sileo-geeliä ja Clomicalmia. Tutkittiin silmätkin, että jos näössä olisi ollut jotain pielessä. Mikään ei auttanut, kunnes näkyvät oireet yhtäkkiä tammikuun koittaessa hävisivät. Voi sitä iloa ja riemua!

Vaan se ei kestänyt kauaa. Joitain viikkoja, ehkä kuukauden. Ja sitten taas. Ensin vähän läähätystä, tärinää, joka paheni muutamassa päivässä pissailuun ja koko päivän kestävään hermoiluun. Öisinkään ei oikein ollut hyvä olla. Otettiin vielä viimeisenä oljenkortena kokeiluun ihmisille tarkoitettu Seronil, mutta kuten muistakin rauhoittavista lääkityksistä oli tuloksena totaalisen apaattinen, melkein rauhoitetun oloinen koira, joka ei pystynyt edes pissaamaan. Ja joka kuitenkin oli äärettömän hermostunut ja käveli kuin tulisilla hiilillä joka askelta varoen.

Ei ollut enää vaihtoehtoja.

Oireita oli monenlaisia. Hermostuneisuus ennen kaikkea. Äärettömän voimakkaat stressin oireet: läähätys, tärinä, alle pissaaminen. Ovien ja ikkunoiden kynsiminen. Saunan lauteiden alle piiloutuminen. Etenkin takapää oli äärimmäisen jumissa, ja hierojalla Jalo uikutti kivusta. Löysän lonkan jalkaa ei halunnut juuri liikutella, jalka alkoi täristä, kun sitä edes koski kylkimakuulla. Ulkona Jalo käveli välillä ihan normaalisti, jopa muutaman pitkänkin lenkin iloisesti, mutta lähinnä ulkoilu oli matelua ja etenkään kotiinpäin matka ei tahtonut edetä millään. Rauhoittavien vaikutuksesta ulkoilusta ei tullut mitään, yhtä pissaa varten piti pahimmillaan kierrellä puolitoista tuntia. Johtuiko stressi kivusta, vai kipu stressistä, mahdotonta sanoa. Eläinlääkärit olivat ymmällään. Pitkään Jalon selkä oli ollut köyryssä, ja usein kävely varsinkin sisällä (liukkaammalla alustalla) näytti siltä, ettei olisi halunnut yhdellekään jalalle varata painoa.

Oman ajatukseni mukaan kyse oli kroonisesta kivusta, joka vähitellen muutti käytöstä ja sai stressaantumaan asioista, jotka olivat osa normaalia arkea. Etenkin tämän blogitekstin jälkeen havahduin, kuinka moni oire lopulta sopikaan kuvattuihin kroonisen kivun merkkeihin. Jossain vaiheessa eläinlääkäri väläytteli myös dementian mahdollisuutta.

Oli perimmäinen syy mikä tahansa, tilanteen epäselvyys aiheutti ihan hirvittävän syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka sisimmässäni tiedän, että kaikki mahdollinen kokeiltiin ja tämä päätös oli myös eläinlääkärin mielipide, on päätös ollut hirvittävän vaikea kantaa. Mitä jos -kysymysten lista on loputon. Myös se, että oireet aina välillä helpottuivat, tuntuu hirveältä: mitä jos olisikin pian tullut pitkä oireeton jakso? Pitäisi tosin muistaa, että "oireeton" jaksokaan ei tarkoita kivutonta jaksoa. Pitkään Jalon katse oli ollut surullinen, ja esimerkiksi leikit nti Kattisen kanssa ovat viimeisen vuoden ajalta yhden käden sormilla laskettavissa. Kuten mies totesi, on Jalo pitkään ollut vähän "näkymätön": viihtynyt omissa oloissaan, eikä ole oikein ulkoilustakaan jaksanut innostua, ruokakaan ei ole maistunut. Stressikohtaukset olivat välillä myös niin voimakkaita, että ihan oikeasti pelättiin jo  sydämenkin pettävän.

Parhaimmillaan yhteistä matkaa olisi voinut olla jäljellä vielä toiset miltei kahdeksan vuotta. Se tuntuu pahalta. Toisaalta nämä yhdessä kuluneet vuodet ovat olleet elämäni parhaat, ja niistä on kyllä nautittu ihan täysillä. Jalo on ollut kaikessa mukana. Kohdannut kanssani ilot ja surut, elämäni suuret käännekohdat. Siksi tyhjyys ja ikävä onkin nyt ihan hirvittävä.

Yksi perheenjäsenemme on nyt poissa.

19 kommenttia:

  1. Párekin Palvelijatar28. maaliskuuta 2018 klo 15.19

    Osanottoni suuren menetyksen johdosta. Haluan tässä toistaa aikanaan Suomen kuuluisimpiin kuuluneen eläinlääkärin Mikael Ilveksen minulle lausuneet sanat, kun olin tullut 17v villakoirani kanssa hänen vastaanotolleen. Koirani takapää oli mökillä alkanut huojua ja takajalat eivät oikein enää kantaneet. Mikael totesi halvauksen olevan ovella. Hän sanoi: "Nyt on tullut aika tehdä ystävälle paras palvelus. Ole onnellinen, että voit päästää hänet pois toivottomassa tilanteessa. Ihmisystävälle et vastaavaa voisi lain mukaan tehdä." Nuo sanat helpottivat myös silloin, kun persialaiskissani, sekin jo 17 vuotias oli tullut samaan pisteeseen. Voimia ja mielenrauhaa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jotenkin päätös olisi ollut siedettävämpi, jos syy olisi ollut selvä ja se olisi ollut esimerkiksi jokin menehtymiseen johtava kasvain tms. Mutta näinhän se on, lemmikin on mahdollista päästä pois silloin, kun toivo paranemisesta on hävinnyt ja jäljellä oleva aika ei enää olisi hyvää ja kivutonta elämää. Se päätös on lemmikille armollinen, mutta omistajalle aivan lohduttoman tuskallinen.

      Poista
  2. Jalo ♥

    Kiitos, kun jaot teidän yhteistä elämää täällä meille kaikille.
    Tuo viimeinen rakkaudenosoitus on se vaikein ja samalla myös se tärkein.

    Osaanottoni teidän suureen suruun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Miltei kahdeksan vuotta yhteistä elämää jatkui, vaan sen olisi suonut jatkuvan vielä toisetkin samanmoiset. Muistot säilyvät, mutta ikävä ja suru on kyllä ihan lohdutonta.

      Poista
  3. En meinaa nähdä kirjoittaa kyyneliltä. :´( Olen niin suunnattoman pahoillani. Vaikka en koskaan tavannut Jaloa, niin silti tuntuu, että tunsin hänet näin virtuaalisesti ja nyt rakas ystävä on poissa. <3

    Nuo syyllisyyden tunteet ja jossittelu ovat itselleni todella tuttuja tunteita. Tein (ja teen välillä vieläkin) sitä meidän ensimmäisen koirakaksikon kohdalla ihan uskomattattomia määriä. Näin vuosien kuluttua olen tullut siihen tulokseen, että syyllisyys ja jossittelu ovat seurausta suuresta rakkaudesta. Kuka vain voi täysin rehellisesti sanoa, että teit/teitte ihan kaikkenne rakkaan karvatassunne hyväksi ja ehkä sen sisimmässään tietää jopa itse. Mutta jossittelu ei kuuntele järkeä, huoh.. Sanon silti, jos se auttaisi edes vähän - teit (teitte) ihan kaikkinne Jalon hyväksi. Myös sen viimeisen, maailman raskaimman palveluksen. <3

    Lähetän ison kasan lohduttavia ajatuksia ja empaattisia halauksia. <3(())<3 Suren kanssasi ihanaa Jaloa. Hyvää matkaa rakas pikkuinen. Vie terveisiä sateenkaarisillalle. <3

    Taas valo viiltää taivaanrantaa,

    se päivän yöstä erottaa.
    On tullut aika pois se antaa,

    jota niin paljon rakastaa.
    Sen järjellä me ymmärrämme,

    kun toinen lähtee, toinen jää.
    Vain pieni lapsi sisällämme,

    ei sitä tahdo käsittää.
    Hyvää matkaa, hyvää matkaa

    kulje kanssa enkelin.
    Hyvää matkaa, hyvää matkaa

    sinua paljon rakastin.


    Niin monet kerrat, tähän rantaan,

    olemme tulleet ennenkin.
    Jättäneet kahdet jäljet santaan,

    nyt yhdet vain vie takaisin.
    Siis hyvää matkaa, ystäväni,

    en enää puhu enempää.
    Tärkeimmän tiedät, ja se riittää,

    muu on nyt yhdentekevää.
    Hyvää matkaa, hyvää matkaa

    kulje kanssa enkelin.
    Hyvää matkaa, hyvää matkaa

    sinua paljon rakastin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Näin yritän ajatella, että kaikki mahdollinen kokeiltiin. Silti tuntuu pahalta, kun sitä lopullista syytä Jalon voinnin huononemiseen ei selvinnyt. Se jättää loputtomasti tilaa jossittelulle. Koitan ajatella niin, että Jalo ehkä vähäisistä vuosistaan huolimatta eli täysillä, sai hyvän elämän ja oli aina mukana kaikessa. Se ei silti lohduta, kun ikävä taas valtaa alleen ja kaipuusta tekee kipeää. :'(

      Poista
  4. Voi ei. Otan kovasti osaa suruunne. Muistot säilyvät aina ja kuulostaa siltä, että kaikki voitava oli tehty, joten syyllisyyttä ei kannata potea. Oma tipsu rikasti elämää 17 vuotta, joten ymmärrän tunteen täysin.

    Voimia menetyksen kestämiseen ja jaksamista.

    T. Satunnainen lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kovin toivoin, että Jalokin olisi saanut elää vielä toiset kahdeksan vuotta kanssamme, enkä vaivoista huolimatta oikein osannut varautua tällaiseen käänteeseen näin nuorella iällä. Toivottavasti Jalolla oli kuitenkin hyvä elämä <3

      Poista
  5. Isot osanotot suruunne. Niin raskasta on menettää lemmikki. Mutta on myös rohkeaa tehdä päätös, jolla lemmikin tuskaa ei pidennetä. Lemmikit kun eivät osaa kertoa, mikä on hätänä.

    Mutta menee varmaan muutama vuosi, perheenne pienokainen kasvaa... Ehkä sitten otatte jälleen uuden lemmikin ja opetatte lapsellenne, kuinka lemmikistä huolehditaan ja kuinka eläimen elämä on myös arvokasta. Nämä ovat hienoja asoita elämän polulla. Jokainen koira tarvitsee rakastavan kodin, joka tulee vanhempien esimerkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niinhän se on, ja valitettavasti jo lemmikkiä ottaessa pitäisi varautua siihen, että luopumisen aika tulee jossain vaiheessa vastaan. Suru on kuitenkin niin suuri, että lohtua on vaikea löytää. Ehkä vielä jonain päivänä pieni pentu perii Jalon maallisen omaisuuden, tällä hetkellä suru on kuitenkin vielä liian tuore edes ajattelemaan moista. Jalo oli ensimmäinen koirani, Suuri Persoona. <3

      Poista
  6. Osanottoni suruunne. Vaikeita päätöksiä mutta ihan varmasti lemmikin parhaaksi.

    VastaaPoista
  7. Voi miten surullista. Ikävä on varmasti ihan valtava, koirasta tulee niin rakas ja tärkeä perheenjäsen. Voimia suruun ja ikävään. Kertomasi perusteella ei tuossa vaihtoehtoja ollut, vaan raskas päätöksenne Jalon poispäästämisestä oli sille armelias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jalo oli ensimmäinen koirani, enkä olisi koiraa hankkiessa arvannut, kuinka tärkeä hänestä voikaan tulla. Perheenjäsen, joka on ollut mukana ihan kaikessa. Siksi aukko ja tyhjyys, jonka Jalo jätti, on ihan valtavan suuri. :'(

      Poista
  8. Rakkaat blogiystävät, Jalo ja kotiväki. Otamme sydämestämme osaa suruun, ja kaipaamme Jalon positiivisia postauksia.
    Lämpimin ajatuksin, lohduttavin terveisin, Mai, Artun emäntä.

    VastaaPoista
  9. Lämpimät osanotot meeltähhii <3 Jalolla olj hyvä elämä ja rakastava kotj ja se eli onnellisen koeranelämän <3 Surullista että se jäe nuin lyhyveks... :( Voemia ja jaksamista teelle.

    VastaaPoista
  10. Jalolla oli hyvä elämä, koti ja perhe. Surullinen loppu mutta päätös oli eettisesti ajatellen ainoa mahdollinen ja siksi oikea.

    VastaaPoista
  11. Voih. Nyt Jalo lähti sitten sinne, missä meidän Vilimme jo on. Kyyneleet kantavat myös Jalon sinne, sateenkaaren tuolle puolelle, sinne, missä kaikki edeltä menneet koiramme jo ovat odottamassa. Jalo ei ole yksin, hän kuivaa sinun kyyneleesi, hänen on nyt hyvä olla.
    Minäkään en tiedä, mikä meidän Vilillä loppujen lopuksi oli. Pääasia, että tuska loppui. Niin Vililtä aikoinaan ja nyt Jalolta.
    Rakkain kaipauksin
    Hanne ja Wuppe

    VastaaPoista

Jätäthän minulle virtuaalirapsutuksia tai muuten vain terveisiä käynnistäsi!