Erityisen onnistunut mettälenkki

Käytiin tossa yks päivä mettälenkillä. Mamman hermot kaipas lepoa, ja se aatteli, että ajellaan rauhottumaan luonnon helmaan. Harmi vaan, että liikkeellä oli muutama muukin, suksilla ja ilman, koirien kanssa ja ilman, jäällä ja poluilla ja metsässä. Lenkki alkoi lupaavasti, sillä heti autosta astuessani huomasin naapuriautosta laskeutuvan koiralaisen. En siis suostunut liikkumaan mihinkään, vaan halusin tämän koiralaisen luo. Mamma oli eri mieltä, ja lähdimme päinvastaiseen suuntaan. En suostunut liikkumaan. Mamma koitti kanakierrenameja, sylkäisin ne pois. Mamma koitti komentaa, en kuunnellut. Koska kiertoreitillä oli umpihanki, meni mamman kenkään lunta, ja siitäkös mamma kiukustui lisää.

Lopulta tämä ihastuttava koiralainen katosi näköpiiristäni (todella harmillista!), joten jatkoimme matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jouduin kuitenkin lenkkeilemään narun päässä, koska vastaantulijoita putkahteli vähän väliä. Ja mulla on kuulemma tapana kuuroutua havaitessani jotain mielenkiintoista, mistä seuraa karkaaminen, mistä seuraa mamman hermoromahdus.

Onneks mulla on pitkä fleksihihna, peräti kahdeksan metriä liikkumavaraa.

On vähä lunta tässä...

Tän kuvan ottamisen ajaks mamma irrotti mut hihnasta, jotta näkyis muutaki ku fleksi. No sit se otti tän kuvan ja alko säätää asetuksia kamerasta, joten mä nostin kytkintä ja tein pienen tutkimusmatkan lähimaastoon. Mamma ei tykänny.

Herkullinen haju, nro 2739.

No joo, lenkin jälkeen mamman pinna tais olla entistäkin kireämmällä. Olin kuulemma ärsyttävällä päällä (oikeesti mua ärsytti ku mammaa ärsytti, ni siks ärsytin sitä vähän lisää). Kuvistakaan ei kuulemma tullu mitään, kun mä oon tumma ja lumi on vaaleeta ja valoa on liian vähän. Mun mielestä mä näytän kyllä aina komeelta!

Kotona mä osasin taas hienosti istua ja odottaa ja tulla luo ja namitki muuten maistu taas...