Pari päivää sitten istuskelin kaverini kanssa jokirannassa, kun meitä lähestyi hyvin epämiellyttävän oloinen narkkisekopää: mies oli jotenkin kovin uhkaavan oloinen ja alkoi tulla ihan liian lähelle sönköttämään jotain perin pimeitä juttujaan. Mutta onneksi mukanamme oli vahtikoira Jalo! Herra koira, tämä pieni, kreppikorvainen maailman kiltein olento, alkoi murista. Kyllä, MURISTA. Kun murina ei auttanut, aloitti poju möreän vahtihaukkunsa, joka muuten kuulostaa melko vaikuttavalta lähteäkseen noin pienestä koirasta. Mies tuijotti Jaloa hetken, ja poistui sanaakaan enää sanomatta paikalta.
Ääliö palasi hetken kuluttua uudestaan, mutta nyt pelkkä lähestyminen riitti laukaisemaan Jalossa saman reaktion uudestaan. Ja mies lähti edellistäkin kertaa liukkaammin paikalta.
Voi, kuinka ylpeä olenkaan pienestä vahtihauvastani!
Lieneekö koira aistinut miehessä jotain epäilyttävää, vai tunnistaako se minussa tapahtuvan jännittymisen tms, mene ja tiedä. Pääasia on tieto siitä, ettei tämä kaikkien kaveri ihan ketä tahansa sentään ryntää häntä vispaten tervehtimään, vaan tarpeen vaatiessa puolustaa laumaansa asianmukaisella tavalla.
<3
Jalo, sä oot kyllä nimesveronen. Prinssi Jalo Rohkea. Kyä äippäs oli varmaan susta ylpäkkä. Mäkin olen.
VastaaPoistaJoo mamma oli tosi ylpeä, kehui ja rapsutti! Mut sit kun mä haukuin esimerkiks eilen yhelle epämääräiselle ohikulkijalle iltalenkillä, ni se ei sitte ollukaan sallittua. En ymmärrä, ketä mä nyt sit saan haukkua ja ketä en?!
VastaaPoistaYmmälläni mäkin olen. Äippä suhisee tyst, tyst. En ymmärrä. Mä vaan haukun. Kaikkee ja kovaa. Sitten mä usein kyllä joudun sisälle. Kai tästä olis löydettävä joku kultanen keskitie. Mut miten?
VastaaPoista