Kauneimmatkin sadut tulevat päätökseen. Se hetki koitti tällekin sadulle.
Elämäni vaikein, kamalin, hirvittävin päätös.
Lohdutonta itkua, loputonta ikävää ja vuolaana virtaavia kyyneleitä. Tyhjä ja hiljainen koti. Muistoissa vilisevät kuvat hetkistä, joita koettiin yhdessä. Loputon määrä kysymyksiä, jossittelua, epäröintiä ja syyllisyyden tunteita.
Siitä on nyt hiukan yli kaksi viikkoa. Kotikäyntejä tekevän eläinlääkärin kanssa oli suunniteltu aikaa seuraavalle viikolle, mutta perjantaiaamuna, kun Jalo taas pissasi alleen ja katse oli pohjattoman surullinen ja onneton, tuli se tunne. Tunne siitä, että nyt on oikea hetki. Se katse, joka kertoo omistajalle, ettei päätöstä voi enää pitkittää.
Pahinta on se, ettei ole mitään selkeää syytä. En tiedä, mikä oli. Eläinlääkärissä käytiin viimeisen puolen vuoden aikana hurjan usein. Viimeisimmän postauksen aikaan alkanut stressivaihe kesti vuodenvaihteeseen, ja eläinlääkäreiden lausunnoissa puhuttiin jo eutanasiasta. Koitettiin kaikkea. Kuvattiin kaikki raajat. Etujalkojen nivelrikko oli hiukan edennyt, takapää oli totaalisen jumissa, toinen lonkka hyvin löysä. Selästä löytyi spondyloosia. Labroissa kuitenkin kaikki näytti normaalilta, eikä munuaisten toiminnassakaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Laitettiin hyaluronihappopistos olkapäähän nivelrikon oireita helpottamaan, tuloksetta. Käytiin hierojalla useita kertoja. Annettiin erilaisia kipulääkkeitä. Hierottiin kotona, laitettiin lämpöpussejakin kipeille lihaksille. Kokeiltiin Sileo-geeliä ja Clomicalmia. Tutkittiin silmätkin, että jos näössä olisi ollut jotain pielessä. Mikään ei auttanut, kunnes näkyvät oireet yhtäkkiä tammikuun koittaessa hävisivät. Voi sitä iloa ja riemua!
Vaan se ei kestänyt kauaa. Joitain viikkoja, ehkä kuukauden. Ja sitten taas. Ensin vähän läähätystä, tärinää, joka paheni muutamassa päivässä pissailuun ja koko päivän kestävään hermoiluun. Öisinkään ei oikein ollut hyvä olla. Otettiin vielä viimeisenä oljenkortena kokeiluun ihmisille tarkoitettu Seronil, mutta kuten muistakin rauhoittavista lääkityksistä oli tuloksena totaalisen apaattinen, melkein rauhoitetun oloinen koira, joka ei pystynyt edes pissaamaan. Ja joka kuitenkin oli äärettömän hermostunut ja käveli kuin tulisilla hiilillä joka askelta varoen.
Ei ollut enää vaihtoehtoja.
Oireita oli monenlaisia. Hermostuneisuus ennen kaikkea. Äärettömän voimakkaat stressin oireet: läähätys, tärinä, alle pissaaminen. Ovien ja ikkunoiden kynsiminen. Saunan lauteiden alle piiloutuminen. Etenkin takapää oli äärimmäisen jumissa, ja hierojalla Jalo uikutti kivusta. Löysän lonkan jalkaa ei halunnut juuri liikutella, jalka alkoi täristä, kun sitä edes koski kylkimakuulla. Ulkona Jalo käveli välillä ihan normaalisti, jopa muutaman pitkänkin lenkin iloisesti, mutta lähinnä ulkoilu oli matelua ja etenkään kotiinpäin matka ei tahtonut edetä millään. Rauhoittavien vaikutuksesta ulkoilusta ei tullut mitään, yhtä pissaa varten piti pahimmillaan kierrellä puolitoista tuntia. Johtuiko stressi kivusta, vai kipu stressistä, mahdotonta sanoa. Eläinlääkärit olivat ymmällään. Pitkään Jalon selkä oli ollut köyryssä, ja usein kävely varsinkin sisällä (liukkaammalla alustalla) näytti siltä, ettei olisi halunnut yhdellekään jalalle varata painoa.
Oman ajatukseni mukaan kyse oli kroonisesta kivusta, joka vähitellen muutti käytöstä ja sai stressaantumaan asioista, jotka olivat osa normaalia arkea. Etenkin tämän blogitekstin jälkeen havahduin, kuinka moni oire lopulta sopikaan kuvattuihin kroonisen kivun merkkeihin. Jossain vaiheessa eläinlääkäri väläytteli myös dementian mahdollisuutta.
Oli perimmäinen syy mikä tahansa, tilanteen epäselvyys aiheutti ihan hirvittävän syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka sisimmässäni tiedän, että kaikki mahdollinen kokeiltiin ja tämä päätös oli myös eläinlääkärin mielipide, on päätös ollut hirvittävän vaikea kantaa. Mitä jos -kysymysten lista on loputon. Myös se, että oireet aina välillä helpottuivat, tuntuu hirveältä: mitä jos olisikin pian tullut pitkä oireeton jakso? Pitäisi tosin muistaa, että "oireeton" jaksokaan ei tarkoita kivutonta jaksoa. Pitkään Jalon katse oli ollut surullinen, ja esimerkiksi leikit nti Kattisen kanssa ovat viimeisen vuoden ajalta yhden käden sormilla laskettavissa. Kuten mies totesi, on Jalo pitkään ollut vähän "näkymätön": viihtynyt omissa oloissaan, eikä ole oikein ulkoilustakaan jaksanut innostua, ruokakaan ei ole maistunut. Stressikohtaukset olivat välillä myös niin voimakkaita, että ihan oikeasti pelättiin jo sydämenkin pettävän.
Parhaimmillaan yhteistä matkaa olisi voinut olla jäljellä vielä toiset miltei kahdeksan vuotta. Se tuntuu pahalta. Toisaalta nämä yhdessä kuluneet vuodet ovat olleet elämäni parhaat, ja niistä on kyllä nautittu ihan täysillä. Jalo on ollut kaikessa mukana. Kohdannut kanssani ilot ja surut, elämäni suuret käännekohdat. Siksi tyhjyys ja ikävä onkin nyt ihan hirvittävä.
Yksi perheenjäsenemme on nyt poissa.
