tiistai 27. syyskuuta 2016

Pieniä suuria juttuja

Ploki on ollut viime aikoina hiukan todella hiljainen. Arvaattekos miksi? No siksi, kun meidän perhe on vähän kasvanut. Musta tuli isoveli pienelle ihmiselle! 

On riittänyt kuulkaas hämmästeltävää ja kummasteltavaa. Ensin oli väsynyt, hikinen ja suureksi paisunut mamma. Sitten mamma hävisi hetkeksi, ja me pidettiin poikien (ja Fannikan) kesken huushollia pystyssä. Sitten isäntäihminen lähti hakemaan mammaa kotiin, ja mukana tulikin pieni nyytti. Nyt nyytti on asunut meillä jo jonkin aikaa, ja jäädäkseen näyttää tulleen!


Hirveesti on pitänyt testailla pikkutyypin tarvikkeita. Että onhan peti turvallinen ja tarpeeksi pehmoinen. 


Vauva on kiva, mutta.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vähän ongelmia. Kun mää aloin yhtäkkiä stressata ihan hirveästi. Ekat viikot vauvan kanssa sujuivat ihan loistavasti, mutta sitten aloin läähättää ja täristä - samoja "oireita", joita on aina muutamia kertoja vuodessa esiintynyt melkein mun koko ikäni, viimeksi naapurin narttujen juoksujen yhteydessä. Vaan nyt se ei loppunutkaan päivissä, tai viikossa, vaan jatkuu edelleen. (Oon jopa pissannut pari kertaa sisälle, jopa petiini, mutta ei huudella siitä nyt niin kovasti, se nolottaa vähäsen.) Läähätän, tärisen ja kuolaan. Yritän ulos ja piiloon. En syö. Ulkona en haluaisi tulla kotiin iltalenkiltä, ja jo kodin suuntaan matkatessa heittäydyn tienvarteen kököttämään. Aamut ja päivät kuluvat melko normaalisti, ja panikointi kiihtyy iltaa kohden. Televisio ehkä liittyy siihen voimistavana tekijänä, samoin vauvan itku. Kuitenkaan itku ei häiritse päivisin, vieraiden ollessa kylässä tai esimerkiksi autossa. Niissä tilanteissa köllöttelen vaan tyytyväisenä kuten ennenkin.

Neuvottomaksi käynyt ihmisväki otti sitten yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, joka epäili testosteronihuuruilla olevan tekemistä asian kanssa. Mammakin oli jo epäillyt, että naapuruston nartuilla on alkanut juoksukausi, mikä voisi muihin tekijöihin yhdistettynä selittää tällaisen raavaan uroksen käyttäytymisen äkillistä muutosta. Neuvoksi saatiin nyt aluksi mennä pian kemialliseen kastraatioon, joka on tänään. En tiedä mitä se tarkoittaa, toivottavasti se ei satu eikä mua nukuteta... sitten koiratäti suositteli alkuun rauhoittavaa lääkitystä, jotta tilanne saadaan "katkaistua" ja mun vointi paremmaksi. Lisäksi koska syöminen ja väsyttävä eli älyllinen aktivointi rauhoittavat, pyritään niilläkin keinoilla nyt vähentämään stressiä. Koiratäti neuvoi lisäämään "älyaktivointia" entisestään muun muassa siten, että ruoka annetaan muualta kuin kiposta. Siks oonkin nyt saanut mun jauhislihan lenkillä metsään piilotettuina kikkareina, se on ollut ihan hauskaa!

Mitään yksittäistä syytä stressille (vauvaa lukuunottamatta) ei olla keksitty. Mamma epäilee testosteronihuurujen lisäksi jotain laumajuttua, että vahdin tai pelkään tai olen epävarma laumani koostumuksesta. Tai että koen olevani vastuussa laumastani (koska käsitys johtajuusdesta saattaa meillä olla vähän niin ja näin...) ja ahdistun, kun siihen on tullut uusi jäsen ja sitten on vielä ne naapurin juoksutkin. Mene ja tiedä, monia syitä, mutta pitäkää peukkuja, että tilanne helpottuu piakkoin!