Täällä ollaan!

Terve, kamut! Syksy on jo pitkällä. Ei olla keretty päivittelemään plokia. Eikä oikein ottaa osaa muiden plokien keskusteluihinkaan. Mamma sanoo, että on vähän hektisiä nämä päivät, vaikka "vaan kotona" ollaankin. Hiukan yli yksivuotias taapero on varsin liikkuvainen ja pitää huolen siitä, että aika ei todellakaan käy pitkäksi. On kuulkaas välillä vähän rankkaa. Nti Kattinen viihtyy nykyään paljon sängyn alla, koska se on katonrajaa lukuunottamatta ainut paikka, jonne taaperon hellyydenosoitukset eivät ylety. Taapero nimittäin rakastaa yli kaiken meitä, mua ja nti Kattista. Hän haluaisi ruokkia meitä 24/7, ja näin ollen levittää jokaikisen ruokapussukan ja kipon välittömästi, mikäli ruokalaatikon turvasalpa unohtuu laittaa kiinni. Lisäksi hän tykkää kovasti halailla. Ja ulkoiluvarusteet kaivetaan esille todella monta kertaa päivän aikana, koska koiran valjaat ja fleksi nyt vaan on ehkä siisteintä, mitä pieni taapero voi käsiinsä saada. Voitte kuulkaa kuvitella, että välillä pitää laskea kymmeneen, kun ulospääsyä odotellessa taapero heiluttaa meikäläisen talutinta tuhatta ja sataa. 

Terveyden suhteen mennään vähän aaltoliikettä. Välillä on parempia viikkoja, välillä sitten taas huonompia. Vuosi sitten ilmennyt stressi alkoi uudestaan, ja laitettiin kemiallinen kastraatio uudestaan sillä ajatuksella, että ongelma olisi hormonaalinen. Sain kuulkaa diagnoosiksi yliseksuaalisuus. Komeeta! Mutta sitten tuli taas uusia ongelmia, selkä ja takajalat on nyt pariin otteeseen menneet kipulääkekuurin vaativaan jumitilaan. Tiedä sitten, johtuuko stressi ollenkaan hormoneista, vai kivun ja hiukan hermostuttavan taaperoarjen yhdistelmästä. 

Kiputilaa on nyt taas pari viikkoa hoidettu Rimadylillä, mutta alkuviikolle on taas soittoaika ellille. Että josko pitää siirtyä tuhdimpiin troppeihin. Arvelevat, että takapään jumi johtuisi etujalkojen nivelrikosta, menee katsokaas koko kroppa jumiin, kun varoo kipeitä etukäpäliä. Ja sen vuoksi kävinkin elämäni ekaa kertaa hierojalla! Oli aika jänskää. Hieroja-tätsä sanoi, että oon kyllä tosi jumissa, että varmasti tekee kipeetä. Suositteli myös uintia lihaskunnon vahvistamiseksi, nyt kun lenkkeily on vähän niin ja näin. En sitten tiedä tosta uimisesta, kahlaaminen on ihan ok niin kauan, kun tassut ulottuu pohjaan, mutta että oikein uima-altaaseen... Huhhuh. 

Toivokaamme kuitenkin pikaista helpotusta stressailuun. Mamma sanoo, että inhottavinta on, kun ei tiedä mistä se johtuu ja mikä siihen auttaa. Ja on kuulemma varsin hermostuttavaa, kun steppaan edestakaisin, läähätän ja tärisen. 

Mutta on niitä kivuttomiakin hetkiä tänä syksynä ollut! Niin kuin tässä, ollaan Piikkiön Linnavuorella retkellä koko poppoo (paitsi nti Kattinen).

Sain muuten uuden pedin. Vanha olikin pentuajoilta, eli peräti seitsemän vuotta vanha! Tämä uusi on ainakin merkiltään mielestäni oikein passeli!

Kivaa joulun odotusta, kamut!

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!

Toukokuulumisia

Vasta oltiin päästy karvanlähtölääkäriltä, niin parin päivän päästä mun selkään kiinnitty punkki. No mamma ja Pekkis ei sit just ollu kotona, niin rapsutin muutamassa tunnissa punkin ihan ite irti. Ei ollu kuulkaa hyvä idea. Jäi nuppi ihon sisään, ja iho meni ihan vereslihalle. Sitä sit putsailtiin viikonlopun yli, mutta maanantaina huristeltiin sitten taas heti aamutuimaan Pet-Vettiin. Hyvä niin, koska elli kertoi tulehduksen levinneen, iho oli paksuuntunut, hot spot -tyyppinen tilanne ja silleen, joten sainkin sitten antibioottikuurin ja Vetramil-rasvaa. Karvatkin oikeen ajettiin pois, jotta haavaa saatiin paremmin putsattua.

Punkeroishaavan parantumista ootellessa ollaan lenkuroitu pannan kanssa, koska valjaita ei ihorikon takia ole voinut käyttää. Ei muuten ole kovin miehekäs toi pentuvuodelta peräisin oleva vaaleansininen ruutukuvioitu pehmopanta... 

Meinas muuten taas kriisi iskeä, kun mamma viiden antibiootti-päivän jälkeen alkoi tutkia annostusta papereista. HERRANJUMALA, kuului, kun se luki, että niitä oliskin pitänyt antaa yksi tabletti päivässä. Ja mää kun olin saanut tabletin aamuin illoin! Tunnin verran siinä sitten oli taas hysteria meneillään, guuugle haki tietoa yliannostuksesta ja akuutista maksavaurioista ja mitä kaikkea kamalaa nyt ihan varmasti olikaan jo tapahtunut. Mamma odotti jo lauantain päivystysvastaanottoa, kunnes päätti vielä lukea kerran sen paperin läpi. 1 tabletti aamuin illoin, viiden vuorokauden ajan. 

Mammalle on toi luetunymmärtäminen välillä vähän haasteellista... Ihan oikeinhan se annostelu oli mennyt, ja nyt kuuri on jo syöty loppuun. Punkeroishaavakin on parantunut, karva kasvanut ja valjaitakin voi jo käyttää! 

On muuten kaameen paljon haisteltavaa ja maisteltavaa tuolla ulkosalla. En malttais tulla sisälle ollenkaan, kun herkullisia keväisiä tuoksuja on luonto täynnä!

Ps. huomaatteko, mun "uusi" (Fannin pissan jäljiltä noin viidesti jo pesty) peti on taas ainakin hetkellisesti käytössä! Fannikka ei ole miltei moneen viikkoon pissannut mihinkään (paitsi eilen kylppärin matolle). Edistystä, siis!

Kontrollissa

Kolmisen viikkoa sitten mamma huomas mun ikeniä tunnustellessaan pienen pahkuran siinä heinäkuisen hammasoperaation alueella, poistetun hampaan kohdalla. No mammahan tietty siitä seisomalta soitti ellille, että pitäskös tulla näyttämään. Ja ellihän sanoi, että joo, kun noin suuressa kystassa uusiutumisriski on olemassa. Päätettiin, että aikaistetaan samalla kontrolliröntgeniä, ja otetaan ne kuvat sitten samalla.

Eilen oli sitten Se Aika, mamma vietti miltei unettoman yön, kun oli ihan varma, että edessä on taas leikkaus ja jotain kaameeta löytyy kuvista. Huristeltiin Raision Univetiin kahdeksaksi. Elli teki pikaisen tutkimuksen ja oli sitä mieltä, että pahkura on harmiton ja tuntuu lähinnä luukyhmyltä; kuulemma hampaanpoiston jäljiltä saattaa jäädä tommosia ja luunpalat leuassa voi asettua ajan kuluessa vähän eri asentoon. Sain sit kuiteski rauhotusaineen ja kävin hoitsutätien kanssa röntgenissä, jossa tilanne näytti kuulemma oikein hyvältä. Leikkausalue oli parantunut hienosti, eikä tosiaan mitään uusintakystaa näkynyt. Kaikki hyvin siis!

Tässä mut oli just tuotu röntgenistä mamman syliin heräileen. 

Kaameita vaan noi lääkkeet. Hammasröntgenissä käytetään kuulemma aina rauhoituksen lisäksi lyhyttä nukutusta, kun röntgenfilmi pitää saada pysymään hampaiden välissä kuvauksen ajan. Sit mää en tiiä, mut tuntuu ihan ku mulla ois ollu semmonen intubaatioputki taas, ku mun kurkusta kuului koko eilisen ihan hassuja vinkunoita ja röhinää. Semmosta, kun sen leikkauksen intuboinninkin jälkeen. Mut en sit tiiä, mää nukuin, ni en osaa sanoa tarkemmin.

Aika tarkalleen 12 tuntia meni, että olo koheni, siihen saakka oli kyllä ihan veto pois. Kertaalleen kuukahdin suorilta jaloilta pötkölleni, kun ei vaan jalat kantaneet yhtään. Mut tänään olo on jo täysin normaali!

Näyttäisi siis siltä, että hammasongelma on nyt selätetty. Jihuu!

Me mamman kanssa suositellaan, että kandee kyllä kuvauttaa koiralaisten hampaat, ellei niin ole aiemmin tehty. Oltais mekin päästy aika paljon helpommalla, jos puhkeamaton hammas ja vielä kystakin oltais havaittu aikaisemmin. Sit tässä operaatiossa oli semmonenkin juttu, että vakuutushan ei korvannut mitään (koiran sairaskuluvakuutus ei korvaa hampaiden tai hampaiden kiinnityskudosten sairauksia kuin tapaturmatapauksissa). Pelkästään leikkaus itsessään kustansi yli tonnin, ja kuvauksiin, kontrolliin ja leikkauksen jälkeiseen ellikäyntiin on uponnut toinen mokoma. Vararahasto on siis syytä jatkossakin olla olemassa tämmösiä yllärijuttuja varten.

Mut mää oon nyt terve! Elli oikein vielä kehus, että hyvältä näyttää, hampaat oli harjaamisen ansiosta pysyneet puhtaina ja turkkikin on kuulemma tosi komea. Nyt voidaan odotella joulua rauhaisin mielin. Tammikuussa meillä onkin sitten uudenlaiset projektit edessä: se on kuulkaas taas muutto edessä...

Täällä ollaan, hampaatonna!

Mun leikkuripäivästä on kulunu ny viikko. Oli kuulkaas aikamoinen operaatio! Hampuleita lähti kystan takia peräti neljä, ja sitten vielä toiselta puolelta yksi pahasti tulehtunut takahammas, jonka lääkäritätsä havaitsi siinä leikkauksen yhteydessä. Viisi hammasta siis poissa!

Mamma vei mut aamusella eka lääkäritätsän tsekkaukseen. Sit käytiin vielä pienellä kävelyllä, ja sitte jäin ootteleen leikkausta. Itse operaatio kesti useamman tunnin, mutta sitte jo yhen aikaan se lääkäritästä soitti mammalle, että mut vois tulla hakeen: mää kuulkaas haukuin herättyäni niin että koko klinikka raikas! Lääkäritätsä meinas, että oon kovin stressaantunut (ja muita stressaava, kehkeh), että mun ois parasta päästä kotiin heräileen enemmän. Sielt mä sitte tepastelin terhakkaana mut kotiuttaneen hoitajapojan talutettavana takahuoneesta mamman syliin - ja kuukahdin siihen sitte saman tien ja autossa torkuin jo melkosen sikeesti.

Eka ilta oli kaamee - musta kuulu ihan kummallista pihinää ja vinkunaa sen intubaatioputken takia, sit mua väsytti ihan hurjasti, ja jalat ei kantanu ja kaikkee, ei ollu kiva olo yhtään. Ja sit huolimatta siitä, että hoitajapoika laitto autoonki mukaan pissa-alustan, ku meinas että nesteytyksen jälkeen on kova pissihätä, ni en pissannu tippaakaan. En illallakaan. Mamma sit laitto vielä aamuyöllä kellon soimaan, ja sillon tein ihan pienen pissin pihalle, hyvä niin ku ei vissiin sais yli 24 tuntia olla pissimättä.

Mut sit ku en oikein suostunu pissimään ku pieniä ruikkuja pari päivää ja vielä torstainakaan en ollu kakkinu kertaakaan ja pissi kulki edelleen huonosti, pieniä ruikkuja vaan, ni mamma sit soitteli leikkaajalääkäritätsälle ja sit vielä tohon Salon Animagiin, jonne sitte mentiinkin iltapäivällä käymään. Piti viedä pissanäyte varmuuden vuoks, mut mun hidas mamma ja näytepurkki ei oikein ehtiny mukaan mun merkkipisuihin siinä Animagin edessä, ni hoitajatätsä sitte ruiskun kanssa imi sen näytteen odotustilan lattialta, johon pissasin. Kolmesti. Pissasin vielä röntgeniinki, oikeen ison lammikon, sit alko kuulkaas rakko vasta toimimaan: ei se ollu tainnu kunnolla tyhjentyä ja jääny sit jotenki lamaantuneeseen tilaan niinku. No siellä sit lääkäritätsä halus vielä kuvata mun masun suolitukoksen varalta ja sit se koitteli mun eturauhasen ja tyhjensi anaalirauhaset kans. Masu oli ärtyny ja anestesian jäljiltä kaasuinen, mutta tukoksia ei ollu, joten saatiin ohjeeks laksatiiveja. Sit sain nestettä ihon alle, ku meinasivat, että oon ehkä juonu vähän liian vähän ja sekin saattaa hankaloittaa masun toimimista.

No sittenhän illalla mamma anto mulle vielä kipulääkkeen ja siitä alkoki sitten seuraava ongelma, koska puolisen tuntia sen jälkeen mamma tajus että herranjumala, mähän annoin sen lääkkeen jo aamulla. (Mun mamma on välillä ajatuksissaan ja varsinki hermostuneena se saattaa toimia kummallisesti.) Sitte lähti soitto Tuhatjalan päivystykseen, josta ohjeistettiin antamaan vatsansuojalääke mahdollisimman pian, yliannostus kun olis pahinta lähinnä masulle. No arvatkaapa oliko meillä semmosta kotona? No ei. No arvatkaapa onko Salossa apteekki auki kello yhdeksän illalla? No ei. Ajettiin siis Turkuun apteekkiin.

Johtuko sitten tosta yliannostuksesta vai illalla mulle annetuista laksatiiveista vai molemmista, mutta kahelta yöllä mää sitte herätin ihmisväen (siis Pekkiksen, koska mammahan nukkuu ku tukki). Pekkis ymmärsi heti mun tuhinasta, että nyt on hätä, ja sit mentiin ulos ja lujaa. Voi pojat, kyllä kuulkaa kakka lensi!

Sen jälkeen onki olo helpottanu. Hampulit on parantunu tietääksemme ihan hyvin, kontrolliin on vielä pari viikkoa aikaa. Ruuaks oon syöny mössättyä jauhislihaa ja raejuustoa pääsääntösesti. Sit aina ruokailun jälkeen pitää huuhdella suu tommosella aineella. Pureksia en saa, ei keppejä eikä luita eikä lelkkuja. Se onki ollu kamalinta, lelkkunen takavarikointi! Mamma kyl meinas, että saisin tällä viikolla lelkut takas, ne on pestykin ihan ja kaikkee.

Täs mää olen, muutamaa hammasta harvempana! Ainoo "ongelma", joka ollaan huomattu, on toi oikeelle lurpsahtava kieli. Ku siin ei oo hampaita, ni kieli sit niinku putoo suusta ulos, lurps vaan! Muutenhan noita puuttuvia hampaita ei juurikaan huomaa, kulmurin puuttumisen ehkä hymyillessä, mut ei se mun menoo haittaa!

 

Kuulumisia sairastuvalta

Hellurei kamelit! Nyt on kuulkaas semmonen juttu, että tuli vähän hualia. Onneks huomattavasti pienempiä, ku mihin mamma kerkes jo hysteerisenä varautua.

Lauantaina illalla harjailtiin normaaliin tapaan mun hampaita, ku mamma alko tunnusteleen mun leukaa - ihan ku siinä olis patti. No siinähän oli patti, ja on edelleenki. Mamma diagnosoi patin olevan ihan kiinni leukaluussa, kiinteä ja ulottuvan ikeneen, jossa alahuulta raottamalla näkyi selkeä pahkura. No sittenhän mamma tiätty alko googletteleen ja siitä alkoi itku ja paniikki, kun internetti kertoi, että nuorilla koirilla on aika yleinen esimerkiks tommonen pahanlaatunen luustokasvain.

Sunnuntaina mamma ottikin sitten puhelun Petvet-klinikalle, jonne saatiin aika heti maanantaiks. Pääsin mamman mukana sit töihin, koska ei oltas muuten keretty ajeleen edestakas töiden ja lääkärikäynnin välillä. Petvetissä meidät otti vastaan klinikan hammaslääkäri Lotta Ceder. Mut vähäsen jännitti, eikä vähiten sen takia, että mamma oli ihan paniikissa ja sen sydän hakkas tuhatta ja sataa. Saatoin ruikata esimerkiks kolmet pisut siihen odotusaulaan. Ja tutkimuspöydältä koitin kiivetä mamman syliin ja kainaloon ja mihin vaan pois pelottavan lääkäritätsän lähettyviltä.

No sit se lääkäritätsä totes heti, että multa puuttuu molemmilta puolilta yhdet hampaat. Semmoset jotku P1-hampaat, alakulmahampaiden vierestä. Sit se sanos, että esimerkiks boksereilla ne kyseiset hampaat saattaa jäädä puhkeamatta ja muodostaa sit sinne ikenen alle kystan. Että oliskohan mulla semmonen.

Sit mun hampulit päätettiin kuvata, ja sain vähäsen rauhottavaa. Ei ollu kuulkaa kivaa! Mua ei oo koskaan aikasemmin rauhotettu, ni se oli aika inhaa ku ihan yhtäkkiä kesken mun lattiannuuskuttelun alko väsyttää ihan hirmeesti ja sit köllähdin siitä ihan tosta noin vaan kyljelleni. Siinä vaiheessa mamma oli jo aivan hysteerinen, koska sen mielestä mä hengitin jotenki kauheen epätasasesti, mut lääkäritätsä sanos, että ihan normaalisti mä käyttäydyin. Kuvat saatiin otettua ja sit mun mamma ja Pekkis kutsuttiin kattoon niitä kuvia sinne röntkeniin.

Ja kyllä, kysta siellä oli. Mamma huojentui, kun ainakaan mistään luustokasvaimesta ei ollut kyse, mutta hurjalta se kuulemma näytti silti, kun mun leukaluussa näkyi ammottava aukko, jonka se puhkeamattoman hampaan ympärille kehittynyt kysta oli syönyt sinne. Lääkäritätsä kyllä sanoi, että silleen tultiin hyvään aikaan, että leukaluu jää vielä kystan poistamisen jälkeen tukevaksi, eikä esimerkiks murtumavaaraa pitäis olla. Hurjaa!

No sit se lääkäritätsä sanos, että Raision Univet-klinikalla on semmonen spesiaalitätsä, Eva Sarkiala-Kessel, joka mut vois operoida kuntoon, että sinne pitäis päästä mahdollisimman pian. Se tätsä on nyt lomalla, mutta saatiin aika kuitenkin suhteellisen pian, 28.7. maanantaiksi. Sillon sit poistetaan kysta, puhkeamaton hammas ja pari viereistä hammasta.

Hetken aikaa heräilin vielä siellä lääkärissä, ja se oli kuulkaas ihan kaameeta, ku olin tavallaan hereillä, mutten jaksanu tehä yhtään mitään! Esimerkiks näin ja kuulin lähellä olevat vastaanotoille odottavat koirat, mutten jaksanu päätäni nostaa! Korvan sain vähä ylös, mut kattokaa ny kuin hassusti mun kieliki on, tolleen se roikkus vielä monta tuntia sinä iltana.

Ilta meniki sit kölliessä viltin alla lämpimässä ja pari kertaa mamma koitti mua viedä pisulle, mut en kyl jaksanu tehdä yhtään mitään. Tassut ei kantanu, heti ku mamma päästi must irti pihalla, ni huojuin hetken ja sit lösähdin maahan, silleen etutassujen päälle ku kamelit. Sit mamma laittoi kellon yöllä soimaan ja tsekkas että kaikki on kunnossa, ja viideltä me sit käytiin pissalla, kun tassut jo vähäsen kanto ja olin vähemmän tokkurainen.

Operaatioon on nyt reilu viikko aikaa. Leuka ei oo kipee, oon pureksinu keppejä ja luita ihan normaalisti ja ollu sitä röntkenipäivää lukuunottamatta oma iloinen itseni. Leikkaus kyl jännittää, varsinki mamma on aika paniikissa, otti vapaata töistäkin leikkauspäiväks, kun ei kuulemma jännitykseltään kykene kuitenkaan mitään tekemään. Että nyt kuulkaas blogikamelit, mää tartten kaiken tuen ja tsempin, että kaikki menee hyvin ja mun purukalusto saadaan kuntoon eikä sinne oo kehittynyt mitään pahaa.

Toim. huom! Tässä vielä linkki tommoseen juttuun, missä kerrotaan tämmösistä puhkeamattomista hampaista ja niiden aiheuttamista kystista. Hassua kyllä, ei kukaan lääkäri oo ikinä maininnut puuttuvista hampaista. Hammaskiven poistoon ei vielä ole ollut tarvetta, eikä muitakaan ongelmia ilmennyt, eikä hampaita oo sen takia ikinä kuvattu. Jos oltais tiedetty tällasesta mahdollisesta piilevästä ongelmasta, olis röntgenkuvat tietysti otettu jo aikaa sitten, ennen kuin kysta ehtii muodostua ja tehdä tällaisia tuhoja. Ilmeisesti eläinten hammashoito on vielä aika alkutekijöissään, eikä moni "tavallinen eläinlääkäri" osaa kiinnittää huomiota esimerkiksi just puuttuviin hampaisiin tai osaa ajatellekaan, että tämmönen probleema vois olla olemassa.

Etenkin lyhytkuonoisten karvakorvien omistajille siis isona vinkkinä, että jollei koirasi hampaita ole vielä kuvattu, olisi korkea aika tehdä se nyt. Varmuuden vuoksi!

Loppuun vielä kevennykseksi kuva lääkärikäyntiä seuraavalta päivältä, kun mieli oli taas iloinen ja tassut kantoivat lenkuralle! :)

Jusseja!

Varvasvälipunkeroinen aiheutti kaameen kutinan, josta seuras kaamee käpälän nällystys, josta seuras, että kaikki karvatkin läks varvasvälistä, josta seuras, että nyt tassua on rasvattu. Ja koska mää rakastan nuolla kaikki rasvat pois, ni rasvatun tassun suojana on sukka. Vähän noloo. Eka oli tommonen sinipilkullinen. Sitten harmaa, jossa on pinkki Snoopy. Mähän en suostu käveleen tommosen sukan kanssa, ni köllin sit pedissä, tai sit seison paikallani, kunnes mut kannetaan esimerkiks tosta ruokakipolta petiin. Onneks sukka on vaan hetkellisesti suojaamassa rasvausta, ja voin sit taas kohta kipittää ilman sukkaa. 

Juhannus on ollu täällä hirveen kylmä, niinku varmaan kaikkialla muuallaki. Mut välillä on ollu ihan aurinkoistaki, ja oon päässy vähä pihahommiin. Risuja nääs, pitää pilkkoa ja  korjata pois nurmikolta. 

Oon muistanu myös rentoutua. Se on ehkä kaikista tärkeintä! 

Kivaa juhannusta!

Gaumee kakkahätä ja muuta kaikkee

Hei taas, blogikamuset! Mulla on ollu aika rankat kolme päivää. Sunnuntaina järjestin mammalle kakkayllätyksen. Paras paikka sille on eteisessä, heti oven edessä. Silleen, että kun oven aukasee, niin kakka liistrautuu oven alareunan mukana ihan kaikkialle, kuten myös siihen eteisen oveen. Viimeistelin yllätyksen peittämällä ripulikakan mamman talvinilkkurilla.

Oikeesti mulla oli kyllä äärimmäinen hätätilanne, olin pidätellyt ihan niin kauan kuin pystyin ja kun mammaa ei kuulunut, oli pakko kakata matolle. Masussa kiersi ihan hirveesti ja olin aika kipeä. Lenkuralla jatkoin ripulointia. Yöllä sitten mentiin jo nukkumaan, mutta oli pakko hakea mamma vielä peiton alta ulkoilulla keskellä yötä, tuli niin kova hätä. Sitten neljältä aamuyöllä ripuloin taas uudestaan. Ja aamulla... Eilen iltasella oli jo vähän parempi olo, mutta tänään aamulla alkoi taas sattua mahaan kamalasti ja herätin mamman peiton alta läähättämällä, ja sitten juostiinkin jo ulos. Mamma huolestui jo, kun en jaksanut kävellä lähipusikkoa pidemmälle vaan jäin ripuloinnin jälkeen paikalleni seisomaan ja tutisemaan.

Vakkarieläinlääkäri kehotti kokeilemaan apteekin tarjontaa, koska aikoja tälle päivälle ei enää ollut. Puhelimitse saatiin sitten konsultaatioapua Aikku-tädiltä, joka juuri valmistui klinikkaeläintenhoitajaksi. Mamman piti lähteä töihin, vaikkakin mun takiani vähän lyhyemmäksi ajaksi, ja Jenna-täti kävi vielä tsekkaamassa mun voinnin kesken päivän.

Olo onkin nyt paljon parempi Aptus Nutrisal -jauheliuoksen juottamisen (joo, sekä mamma että Jenna-täti on ruiskun kanssa pruuttaillut sitä mun suuhuni pitkin päivää, join kyllä hyvin kiltisti) ja Inupekt-annoksen jälkeen.

Nyt oon tosi väsy, pötköttelen vaan ja toivon, että masukipu helpottaa. Jos ei, niin huomenna kuulemma mennään lääkäriin. On muuten kylmä, jopa tällaisella paksuhkolla turkilla ja talvitakilla varustettu ulkoilijapoika tarvitsee lenkuroinnin jälkeen lämmittävää vilttiä <3

Kuulumisia

Kävin tänään kattomassa balettia. Ihan totta, Kansallisbaletti on kesäkiertueella, ja saapui ihastuttamaan Turun Varvintorille. Oli oikein kivaa, siis ne muut paikalla olevat koirakansalaiset siinä ympärillä, mä en siitä baletista niin kauheesti perustanu. Olin vähän täpinöissäni, ja paluumatkalla mammalla meinas kuulemma mennä hermot, sillä haistelin (ja maistelin) jokaikisen pissan ja tuoksun supertarkasti. Se on kesä, kuulkaas, poikakoiran paras vuodenaika!

Joku aika sitten (kun vielä oli lämmintä, nythän täällä taas jäätyy) käytiin mökkeilemässä Millin kanssa. Milli ui, mä en. Kahlaaminen on paljon kivempaa.

Edelliseltä mökkireissulta mukaan tarttunut punkki aiheutti vähän ongelmia, sillä rapsuttelin sen kuoliaaksi ihan ite. Tuloksena poistokohta tais vähän ärtyä, sit mä vähän kuopsutin sitä ja hups, ohimolla oli peukalonpään kokoinen ihoalue vereslihalla. Sitä on nyt sitten puhdisteltu ja rasvailtu ja vähitellen mä oon pystyny kutiamiselta lopettamaan kuopsuttamisen ja iho on alkanu parantua. Onneks mulla tota karvaa riittää kaljun alueen peitoksi, koska noloahan se nyt olis kaupugilla kuljeksia ohimolohko kynittynä...

Ai nii, mun mamma kävi tänään kattomassa koiranpentuja. Ei meille.... mutta ehkä mulle hyväksi koirakaveriksi! Innolla odottelen...

Sairastetaan sisällä

Emännän päänsärky ei vaan ota laantuakseen, joten neljättä päivää kökötetään kaihtimien pimeydessä. Sääliksi käy Jaloa, mahtavat lämpöiset kevätpäivät kuluvat tylsästi sisällä köllien. Protestiako vai mitä, mutta viime yönä herra koira herätti viideltä naamapesulla, joka oli sen verran hätääntynyt, että syvimmässä unessakin mamma tajusi lähteä pihalle. Ripulihan se taas vieraanamme. Aamulenkillä ensimmäiseen potentiaaliseen kakkapaikkaan juostiin ihan hirvittävällä vauhdilla ja ripulin lisäksi tiensä hangelle löysi oksennus, minkä jälkeen herra koira itsekin oli kovin hämmentyneen näköinen - mites tässä nyt näin kävi.

Toiveikkaasti odotan iltapäivän lääkärikäynniltä sellaisia troppeja, että huomenna päästäisiin jo liikkeelle, vapaapäivän kunniaksi vaikka oikein pitkälle metsälenkille. Kuvitukseksi aurinkoisia kuvia viime viikolta.

Maata näkyvissä!

Uimakelejä saa Jalokin vielä tovin odotella...

Aurinkoista alkanutta viikkoa blogikamuille!

Viime aikoina ei ole tapahtunut mitään erityistä. Ilmat on alkaneet viilentyä, se on aika kivaa, kun ulkona jaksaa taas touhuta enemmän. Mamma on tehnyt töitä, ja minä olen loikoillut kotona papan (ja pupun) kanssa.

Täit saatiin häädettyä, ja oon päässyt taas leikkimään koirakavereiden kanssa, kivaa! Tapasin lenkillä kivan mäyräkoirapojan ja koirapuistossa sekarotuisen pystykorvatytön, kyllä nyt taas kelpaa, kun saa leikkiä!

Mutta taas sattui ja tapahtui... Kesällä ihmiset kuljeskelevat pullojensa kanssa kaduilla, ja rikkovat niitä - en ymmärrä miksi. Kovin ollaan yritetty väistää siruja, mutta niinpä vain pääsi vahinko käymään, ja tassuuni tuli haava. Se on onneksi anturan syrjässä, ja paranee toivottavasti nopeasti, mutta tuntuu silti inhalta, kun tassussa on reikä.

Mamma puhdisti haavasta eilen kaikki töhkät, olin kauhean kiltti ja koitin vain avustaa mammaa kovasti nuolemalla tassua samalla. Sitten tassu desinfioitiin, ja nyt saan ulkoillessa siihen sideharson ja tohvelin päälle, tässä kuvassa minulla on tohvelina mamman Hello Kitty -sukka (joka vähän mustui katupölyistä).

Kaikki koiraystävät, varokaa lasia!