Sen pituinen se.

Kauneimmatkin sadut tulevat päätökseen. Se hetki koitti tällekin sadulle.

Elämäni vaikein, kamalin, hirvittävin päätös.

Lohdutonta itkua, loputonta ikävää ja vuolaana virtaavia kyyneleitä. Tyhjä ja hiljainen koti. Muistoissa vilisevät kuvat hetkistä, joita koettiin yhdessä. Loputon määrä kysymyksiä, jossittelua, epäröintiä ja syyllisyyden tunteita.

Siitä on nyt hiukan yli kaksi viikkoa. Kotikäyntejä tekevän eläinlääkärin kanssa oli suunniteltu aikaa seuraavalle viikolle, mutta perjantaiaamuna, kun Jalo taas pissasi alleen ja katse oli pohjattoman surullinen ja onneton, tuli se tunne. Tunne siitä, että nyt on oikea hetki. Se katse, joka kertoo omistajalle, ettei päätöstä voi enää pitkittää.

Pahinta on se, ettei ole mitään selkeää syytä. En tiedä, mikä oli. Eläinlääkärissä käytiin viimeisen puolen vuoden aikana hurjan usein. Viimeisimmän postauksen aikaan alkanut stressivaihe kesti vuodenvaihteeseen, ja eläinlääkäreiden lausunnoissa puhuttiin jo eutanasiasta. Koitettiin kaikkea. Kuvattiin kaikki raajat. Etujalkojen nivelrikko oli hiukan edennyt, takapää oli totaalisen jumissa, toinen lonkka hyvin löysä. Selästä löytyi spondyloosia. Labroissa kuitenkin kaikki näytti normaalilta, eikä munuaisten toiminnassakaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Laitettiin hyaluronihappopistos olkapäähän nivelrikon oireita helpottamaan, tuloksetta. Käytiin hierojalla useita kertoja. Annettiin erilaisia kipulääkkeitä. Hierottiin kotona, laitettiin lämpöpussejakin kipeille lihaksille. Kokeiltiin Sileo-geeliä ja Clomicalmia. Tutkittiin silmätkin, että jos näössä olisi ollut jotain pielessä. Mikään ei auttanut, kunnes näkyvät oireet yhtäkkiä tammikuun koittaessa hävisivät. Voi sitä iloa ja riemua!

Vaan se ei kestänyt kauaa. Joitain viikkoja, ehkä kuukauden. Ja sitten taas. Ensin vähän läähätystä, tärinää, joka paheni muutamassa päivässä pissailuun ja koko päivän kestävään hermoiluun. Öisinkään ei oikein ollut hyvä olla. Otettiin vielä viimeisenä oljenkortena kokeiluun ihmisille tarkoitettu Seronil, mutta kuten muistakin rauhoittavista lääkityksistä oli tuloksena totaalisen apaattinen, melkein rauhoitetun oloinen koira, joka ei pystynyt edes pissaamaan. Ja joka kuitenkin oli äärettömän hermostunut ja käveli kuin tulisilla hiilillä joka askelta varoen.

Ei ollut enää vaihtoehtoja.

Oireita oli monenlaisia. Hermostuneisuus ennen kaikkea. Äärettömän voimakkaat stressin oireet: läähätys, tärinä, alle pissaaminen. Ovien ja ikkunoiden kynsiminen. Saunan lauteiden alle piiloutuminen. Etenkin takapää oli äärimmäisen jumissa, ja hierojalla Jalo uikutti kivusta. Löysän lonkan jalkaa ei halunnut juuri liikutella, jalka alkoi täristä, kun sitä edes koski kylkimakuulla. Ulkona Jalo käveli välillä ihan normaalisti, jopa muutaman pitkänkin lenkin iloisesti, mutta lähinnä ulkoilu oli matelua ja etenkään kotiinpäin matka ei tahtonut edetä millään. Rauhoittavien vaikutuksesta ulkoilusta ei tullut mitään, yhtä pissaa varten piti pahimmillaan kierrellä puolitoista tuntia. Johtuiko stressi kivusta, vai kipu stressistä, mahdotonta sanoa. Eläinlääkärit olivat ymmällään. Pitkään Jalon selkä oli ollut köyryssä, ja usein kävely varsinkin sisällä (liukkaammalla alustalla) näytti siltä, ettei olisi halunnut yhdellekään jalalle varata painoa.

Oman ajatukseni mukaan kyse oli kroonisesta kivusta, joka vähitellen muutti käytöstä ja sai stressaantumaan asioista, jotka olivat osa normaalia arkea. Etenkin tämän blogitekstin jälkeen havahduin, kuinka moni oire lopulta sopikaan kuvattuihin kroonisen kivun merkkeihin. Jossain vaiheessa eläinlääkäri väläytteli myös dementian mahdollisuutta.

Oli perimmäinen syy mikä tahansa, tilanteen epäselvyys aiheutti ihan hirvittävän syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka sisimmässäni tiedän, että kaikki mahdollinen kokeiltiin ja tämä päätös oli myös eläinlääkärin mielipide, on päätös ollut hirvittävän vaikea kantaa. Mitä jos -kysymysten lista on loputon. Myös se, että oireet aina välillä helpottuivat, tuntuu hirveältä: mitä jos olisikin pian tullut pitkä oireeton jakso? Pitäisi tosin muistaa, että "oireeton" jaksokaan ei tarkoita kivutonta jaksoa. Pitkään Jalon katse oli ollut surullinen, ja esimerkiksi leikit nti Kattisen kanssa ovat viimeisen vuoden ajalta yhden käden sormilla laskettavissa. Kuten mies totesi, on Jalo pitkään ollut vähän "näkymätön": viihtynyt omissa oloissaan, eikä ole oikein ulkoilustakaan jaksanut innostua, ruokakaan ei ole maistunut. Stressikohtaukset olivat välillä myös niin voimakkaita, että ihan oikeasti pelättiin jo  sydämenkin pettävän.

Parhaimmillaan yhteistä matkaa olisi voinut olla jäljellä vielä toiset miltei kahdeksan vuotta. Se tuntuu pahalta. Toisaalta nämä yhdessä kuluneet vuodet ovat olleet elämäni parhaat, ja niistä on kyllä nautittu ihan täysillä. Jalo on ollut kaikessa mukana. Kohdannut kanssani ilot ja surut, elämäni suuret käännekohdat. Siksi tyhjyys ja ikävä onkin nyt ihan hirvittävä.

Yksi perheenjäsenemme on nyt poissa.

Täällä ollaan!

Terve, kamut! Syksy on jo pitkällä. Ei olla keretty päivittelemään plokia. Eikä oikein ottaa osaa muiden plokien keskusteluihinkaan. Mamma sanoo, että on vähän hektisiä nämä päivät, vaikka "vaan kotona" ollaankin. Hiukan yli yksivuotias taapero on varsin liikkuvainen ja pitää huolen siitä, että aika ei todellakaan käy pitkäksi. On kuulkaas välillä vähän rankkaa. Nti Kattinen viihtyy nykyään paljon sängyn alla, koska se on katonrajaa lukuunottamatta ainut paikka, jonne taaperon hellyydenosoitukset eivät ylety. Taapero nimittäin rakastaa yli kaiken meitä, mua ja nti Kattista. Hän haluaisi ruokkia meitä 24/7, ja näin ollen levittää jokaikisen ruokapussukan ja kipon välittömästi, mikäli ruokalaatikon turvasalpa unohtuu laittaa kiinni. Lisäksi hän tykkää kovasti halailla. Ja ulkoiluvarusteet kaivetaan esille todella monta kertaa päivän aikana, koska koiran valjaat ja fleksi nyt vaan on ehkä siisteintä, mitä pieni taapero voi käsiinsä saada. Voitte kuulkaa kuvitella, että välillä pitää laskea kymmeneen, kun ulospääsyä odotellessa taapero heiluttaa meikäläisen talutinta tuhatta ja sataa. 

Terveyden suhteen mennään vähän aaltoliikettä. Välillä on parempia viikkoja, välillä sitten taas huonompia. Vuosi sitten ilmennyt stressi alkoi uudestaan, ja laitettiin kemiallinen kastraatio uudestaan sillä ajatuksella, että ongelma olisi hormonaalinen. Sain kuulkaa diagnoosiksi yliseksuaalisuus. Komeeta! Mutta sitten tuli taas uusia ongelmia, selkä ja takajalat on nyt pariin otteeseen menneet kipulääkekuurin vaativaan jumitilaan. Tiedä sitten, johtuuko stressi ollenkaan hormoneista, vai kivun ja hiukan hermostuttavan taaperoarjen yhdistelmästä. 

Kiputilaa on nyt taas pari viikkoa hoidettu Rimadylillä, mutta alkuviikolle on taas soittoaika ellille. Että josko pitää siirtyä tuhdimpiin troppeihin. Arvelevat, että takapään jumi johtuisi etujalkojen nivelrikosta, menee katsokaas koko kroppa jumiin, kun varoo kipeitä etukäpäliä. Ja sen vuoksi kävinkin elämäni ekaa kertaa hierojalla! Oli aika jänskää. Hieroja-tätsä sanoi, että oon kyllä tosi jumissa, että varmasti tekee kipeetä. Suositteli myös uintia lihaskunnon vahvistamiseksi, nyt kun lenkkeily on vähän niin ja näin. En sitten tiedä tosta uimisesta, kahlaaminen on ihan ok niin kauan, kun tassut ulottuu pohjaan, mutta että oikein uima-altaaseen... Huhhuh. 

Toivokaamme kuitenkin pikaista helpotusta stressailuun. Mamma sanoo, että inhottavinta on, kun ei tiedä mistä se johtuu ja mikä siihen auttaa. Ja on kuulemma varsin hermostuttavaa, kun steppaan edestakaisin, läähätän ja tärisen. 

Mutta on niitä kivuttomiakin hetkiä tänä syksynä ollut! Niin kuin tässä, ollaan Piikkiön Linnavuorella retkellä koko poppoo (paitsi nti Kattinen).

Sain muuten uuden pedin. Vanha olikin pentuajoilta, eli peräti seitsemän vuotta vanha! Tämä uusi on ainakin merkiltään mielestäni oikein passeli!

Kivaa joulun odotusta, kamut!

Pilkahduksia keväästä

No eipä ole tämä ploki aktivoitunut päivitystahdissaan. Mutta kuulkaas kun päivät sujahtavat vauhdilla! Tietotekniikka tuottaa ongelmia, koska käytössä olevaan läppäriin ei saa kameran muistikorttia, eikä mamma ole saanut aikaiseksi hankkia sopivaa piuhaa. Ei sillä, eipä kameraakaan ole juuri tullut käytettyä, koska pahuksen kännykkä on koko ajan lähellä, ja melkein poikkeuksetta kaikki kuvat tulee räpsittyä sillä.

Terveyden suhteen elellään (kopkop, koputetaan puuta) ihan hyvin tällä hetkellä. Koivet kipeytyivät, ja kahden pitkähkön tulehduskipulääkekuurin jälkeen harkittiin jo kortisonipistoksia, mutta päädyttiin vielä kolmeksi kuukaudeksi kokeilemaan Neurontin-nimistä lääkettä. Ihan hyvin oon nyt köpötellyt. Isompien riekkumisten jälkeen jalat kipeytyy, samoin esimerkiksi pitkien päikkäreiden jälkeen nouseminen on kankeaa. Munuaisarvotkin oli viime kontrollissa ihan normaalit. Paino... no, sitä on vähän tullut, eikä se alene vaikka kuinka yritetään. Tai "yritetään". Ellin mukaan ruoka saisi koostua 50/50 munuaisruuasta ja ihan mistä tahansa tavallisesta ruuasta. Ja tiedättekös mitä tarkoittaa se, että tuo meidän ihmisnapero on alkanut syödä, mutta annoksista jää lähes poikkeuksetta aika paljon yli? Ja se, että Neurontin pitää kahdesti päivässä sekoittaa johonkin ruokaan, jotta syön sen? Ja lääkkeenantoaika on tietysti eri kuin varsinainen ruokailuaikani. Juu, on tullu kuulkaa syötyä. Bonaa, Pilttiä. Mangot ja päärynät ja muut on kuulkaa aika mukavia välipaloja! Ja nti Kattisen ruuasta liikenee kikkare Neurontinia varten, sen popsin mielelläni. Mutta mamma vähän meinas, että jotain iloja pitää olla elämässä. Että jos on nälkä, niin sitten saan syödä, kunhan paino nyt tästä ei enää nouse. Lenkkejä ollaan saatu vähän pidennettyä, hallitaan sillä sitten painoa.

Kevät tekee tuloaan kovalla vauhdilla, on bongattu jo västäräkit, leskenlehdet ja sinivuokot. Punkkeja vielä ei, vaikka kaverikoira kyllä jo sellaisenkin tapasi. Mä sain tänä vuonna Bravecton. Mamma meinas jo laittaa viime vuodelta jääneen Exprolinen, mutta ohjeessa luki, että sen saisi laittaa vain aivan terveille koirille. Elliltä asiaa sitten tiedusteltiin, ja sanoivat, että Bravecto lienee turvallisin. Alkuviikosta sellaisen sain, ja toistaiseksi ei mitään oireita siitä ole ilmennyt.

Ihmisnapero on alkanut liikkua. En ehkä vielä aina hoksaa siirtyä ajoissa, sillä napero saavuttaa sekunneissa mun turkkini. Ja ottaa muuten lujaa kiinni! Ja sitten kun koitan sännätä karkuun, karvat tietty jää vaan tiukemmin naperon nyrkkiin. Ja kummallista, miten kaikki mun lelut, luut, ruuat, vesikippo, peti ja namikätkölelut kiinnostaa ihan suunnattoman paljon! Mamma kovin koittaa vahtia, mutta napero on kyllä ehtinyt jo maistaa kaikkea dentastikseistä puristeluihin. Kuulemma oon maailman kiltein koira, kun en kyllä ikinä ärähdä. Napero on kyllä musta kans aika kiltti. Vähitellen hän sitten oppii, miten eläimiä on sopivaa silittää. Siihen asti pitää vaan olla vikkelämpi liikkeissään ja väistää pikkuruisia sormia!

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!

Pieniä suuria juttuja

Ploki on ollut viime aikoina hiukan todella hiljainen. Arvaattekos miksi? No siksi, kun meidän perhe on vähän kasvanut. Musta tuli isoveli pienelle ihmiselle! 

On riittänyt kuulkaas hämmästeltävää ja kummasteltavaa. Ensin oli väsynyt, hikinen ja suureksi paisunut mamma. Sitten mamma hävisi hetkeksi, ja me pidettiin poikien (ja Fannikan) kesken huushollia pystyssä. Sitten isäntäihminen lähti hakemaan mammaa kotiin, ja mukana tulikin pieni nyytti. Nyt nyytti on asunut meillä jo jonkin aikaa, ja jäädäkseen näyttää tulleen!

Hirveesti on pitänyt testailla pikkutyypin tarvikkeita. Että onhan peti turvallinen ja tarpeeksi pehmoinen. 

Vauva on kiva, mutta.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vähän ongelmia. Kun mää aloin yhtäkkiä stressata ihan hirveästi. Ekat viikot vauvan kanssa sujuivat ihan loistavasti, mutta sitten aloin läähättää ja täristä - samoja "oireita", joita on aina muutamia kertoja vuodessa esiintynyt melkein mun koko ikäni, viimeksi naapurin narttujen juoksujen yhteydessä. Vaan nyt se ei loppunutkaan päivissä, tai viikossa, vaan jatkuu edelleen. (Oon jopa pissannut pari kertaa sisälle, jopa petiini, mutta ei huudella siitä nyt niin kovasti, se nolottaa vähäsen.) Läähätän, tärisen ja kuolaan. Yritän ulos ja piiloon. En syö. Ulkona en haluaisi tulla kotiin iltalenkiltä, ja jo kodin suuntaan matkatessa heittäydyn tienvarteen kököttämään. Aamut ja päivät kuluvat melko normaalisti, ja panikointi kiihtyy iltaa kohden. Televisio ehkä liittyy siihen voimistavana tekijänä, samoin vauvan itku. Kuitenkaan itku ei häiritse päivisin, vieraiden ollessa kylässä tai esimerkiksi autossa. Niissä tilanteissa köllöttelen vaan tyytyväisenä kuten ennenkin.

Neuvottomaksi käynyt ihmisväki otti sitten yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, joka epäili testosteronihuuruilla olevan tekemistä asian kanssa. Mammakin oli jo epäillyt, että naapuruston nartuilla on alkanut juoksukausi, mikä voisi muihin tekijöihin yhdistettynä selittää tällaisen raavaan uroksen käyttäytymisen äkillistä muutosta. Neuvoksi saatiin nyt aluksi mennä pian kemialliseen kastraatioon, joka on tänään. En tiedä mitä se tarkoittaa, toivottavasti se ei satu eikä mua nukuteta... sitten koiratäti suositteli alkuun rauhoittavaa lääkitystä, jotta tilanne saadaan "katkaistua" ja mun vointi paremmaksi. Lisäksi koska syöminen ja väsyttävä eli älyllinen aktivointi rauhoittavat, pyritään niilläkin keinoilla nyt vähentämään stressiä. Koiratäti neuvoi lisäämään "älyaktivointia" entisestään muun muassa siten, että ruoka annetaan muualta kuin kiposta. Siks oonkin nyt saanut mun jauhislihan lenkillä metsään piilotettuina kikkareina, se on ollut ihan hauskaa!

Mitään yksittäistä syytä stressille (vauvaa lukuunottamatta) ei olla keksitty. Mamma epäilee testosteronihuurujen lisäksi jotain laumajuttua, että vahdin tai pelkään tai olen epävarma laumani koostumuksesta. Tai että koen olevani vastuussa laumastani (koska käsitys johtajuusdesta saattaa meillä olla vähän niin ja näin...) ja ahdistun, kun siihen on tullut uusi jäsen ja sitten on vielä ne naapurin juoksutkin. Mene ja tiedä, monia syitä, mutta pitäkää peukkuja, että tilanne helpottuu piakkoin!