Ystävä kylässä

Mamma siivoili kovasti perjantaina, joten ounastelin jotain jännää tapahtuvan. Lauantaina mamman työpäivän ja päivälenkin jälkeen sainkin sitten kivoja vieraita, nimittäin Peto-koira emäntänsä kanssa saapui kyläilemään!

Viikonloppu ystävän kanssa oli ihan huippukiva! Peto on minua vain hiukan yli puoli vuotta vanhempi, joten meillä on paljon yhteisiä juttuja ja leikkejä. Leikkimme näyttää muuten hurjemmalta, kuin mitä se on. Useimmiten minä olin miltei kokonaan Pedon suussa, mutta hän ei suinkaan purrut ja muutenkin varoi hienosti tönimästä minua liikaa, sillä kokoeromme on kuitenkin aika suuri.

Apuaaa, mamma, tassuni on jumissa!

 Sunnuntaina emäntämme kävivät syömässä ja uskalsivat jättää meidät kotiin kahdestaan. Emmekä tuhonneet yhtikäs mitään, aamun koirapuistoilu oli väsyttänyt meidät molemmat ihan täysin!

 

TAAS tassuni on jumissa!

Viikonloppu oli hurjan kiva, vaikkakin olin sunnuntaina aika väsynyt kahden päivän leikeistä. Peto asuu harmillisesti Tampereella saakka, mutta minun täytyy vinkata mammalle, että jospa tekisimme pian vastavierailun Pedon luo. 

Tässä vielä näyte touhuistamme. Video loppuu kesken, koska minä tein spurtin kauemmas pusikkoon, ja mammalle tuli kiire lähteä perääni - ei hätää, minä kirmasin jo tuulispäänä mammaa vastaan.

Kissakaverit

Viikko sitten vietettiin kissaherra Piukun hautajaisia. Eläinlääkäristä tuli mukaan pienenpieni pahvilaatikko, joka kera leluhiiren laskettiin hautaan kissaherra Röllin kanssa samaan kumpuun.

Koko lapsuuteni ajan meillä oli kissa. Ensin kokovalkoinen maatiaiskissa Onni, joka eli lähemmäs kaksikymppiseksi. Vuosi ennen Onnin kuolemaa meille tuli puolipersialainen Rölli, joka Onnin kuoleman jälkeen vuotta myöhemmin sai seurakseen saman emon synnyttämän velipuolensa.

Parhaat kaverit <3

Asuttiin maalla, joten kisut saivat ulkoilla vapaasti. Onni-herra vaelteli pitkiäkin matkoja, mutta nuoremmat pojat totutettiin myös valjasulkoiluun ja olivat sen verran nössöjä, että taisivat peräti yhden yön olla ulkona koko ikänsä aikana. Muutenkin reviiri oli pienempi, lähinnä pysyivät pihapiirissä.

Kisuille ehti kertyä ikää 11 ja 12 vuotta, kun elämä mullistui. Äidin kuoleman jälkeen isä muutti kaupunkiin, omakotitalo pihapiireineen jäi unholaan ja edessä oli elämä rivitalossa. Rölli ja Piukku saivat asianmukaisen ulkoilualueen: tuuletusikkunasta isä rakensi uloskäynnin suoraan tarhaan, jossa oli jos jonkinnäköistä kiipeilytasoa, aurinkoa ja varjoa ja lepäilypaikkaa.

Toinen silmä on jo kovin tumma...

Sitten Rölli alkoi sairastella. Toinen silmä oli jo vuosia sitten alkanut tummua, mutta sille ei eläinlääkärissä oltu keksitty selkeää syytä. Nyt silmä tulehtui, ja alkoi viikkojen lääkitys: kortisonitippoja, silmätippoja, silmänpainetta alentavia tippoja, antibioottitippoja... Vaikka ensin silmä näytti palautuvan normaaliksi, eräänä lauantaiaamuna koitti karu totuus: silmä kirjaimellisesti pullistui ulos, ja näytti siltä, että korkea silmänpaine oli tuhonnut silmän. Edessä oli joko silmänpoisto, joka päivystysajankohdan vuoksi olisi mennyt seuraavaan viikkoon, tai ikiuni. Kissaherran kiputilanteen vuoksi päädyttiin jälkimmäiseen, ja Rölli nukkui pois joulun alla.

Pojat kylässä. (Pyykkiteline muuten romahti kahden miltei kahdeksankiloisen alta.)

Pikkuveli, jolle Rölli oli aina ollut tuki ja turva, näytti ensin selviävän yllättävän hyvin. Muutos tapahtui kuitenkin alkuvuoden aikana: Piukku passivoitui totaalisesti. Ruoka ei maistunut, sen sijaan unta riitti kellon ympäri. Luonne muuttui: Piukku alkoi maukua jatkuvasti ja vaikutti kovin hermostuneelta. Ihon alle ilmaantui patteja. Stressi äidin kuolemasta (Piukku oli äidin sylikissa), sitten muutosta ja lopulta veljen poismenosta oli tehnyt tehtävänsä, Piukun ei ollut hyvä olla. Pitkän pohdinnan ja raskaan päätöksen jälkeen Piu nukkui ikiuneen puoli vuotta veljensä jälkeen.

Nyt pojat ehkäpä telmivät niityllä kärpäsjahdissa ja viettävät päivänsä hiiribaarissa, joka on aina auki.

<3

Selvitty

No ei ollut kyse merivesiripulista, ei. Tiistaiaamun ripulointi oli vielä alkua; torstaihin saakka lensi niin ripulia kuin oksennusta ympäri asuntoa ja lähikatuja paljon tiistaita rajummin. Viikon aikana koiran peräpää tuli pestyä varmasti useamman kymmenen kertaa, kakkapussien korvaajana lenkeillä toimi talouspaperi ja kaikki tekstiilit asunnosta korjattiin eritteiden ulottumattomiin. Pyykkiä on pesty parikymmentä koneellista maksimilämpötiloissa, lattiat hinkattu aineella jos toisella ja kakkaa pyyhitty mm. vaatekaapin sisäpuolelta (koira oli onnistunut tähtäämään ripuliruikun läpi liukuoven puusäleikön).

Keskiviikkona suunta kävi kohti eläinlääkäriä, joka määräsi Diar Sanylia kolmen päivän ajan käytettäväksi ja siinä rinnalla maitohappobakteerijauhetta. Tippaa ei tarvittu, koska koira oli ihan hyvissä nesteytyksissä, sainkin elliltä isot peukut, kun olin alusta asti antanut ruiskulla vettä hauvalle! Illaksi koiruli pääsi työvuoroni ajaksi isäni luo hoitoon, ja ehdinkin jo kuvitella, että pahin oli ohi, kun isän lattiat säilyivät ihan puhtaina... mutta kas, kun päästiin kotiin, ja painoin pääni tyynyyn, kuuluikin taas märkä pruuuuit.

No Diar Sanylit eivät auttaneet ja perjantaina saatiin puhelinresepti antibiooteista. Ja nyt... ah, täällä kotona on puhdasta, kakatonta ja hajutonta! Tänään tuli ensimmäistä kertaa kiinteää tuotosta, lääkkeitä taidetaan syödä vielä huomiseen ja "lempeämpää" ruokavaliota jatkaa vielä joitakin päiviä.

Eläinlääkäri totesi Jalon olevan vähän ruipelo (kuulemma useimmat urokset ovat suunnilleen kolmivuotiaiksi saakka), kannusti antamaan reippaasti ruokaa ja vaikka kermaa, jos se koiralle kelpaisi. Viikon ripuloinnin jälkeen koira kieltämättä tuntuu kutistuneen ja kylkiluut tuntuvat epämiellyttävän selkeästi - silti hämmästyin tämän päivän punnitusta koti vaa'alla. Viisi kiloa yhdeksänsataa grammaa. Ei voi olla totta? Aiemmin herra koira on samalla vaa'alla painanut jopa 7,1 kiloa, joten pudotus on aika raju... Vaaka kyllä välillä temppuilee (ainakin allekirjoittaneen kohdalla näyttää liian suuria lukemia...), joten siihen ei sataprosenttisesti voi luottaa, mutta painoa on nyt alettava silti seurailemaan.

Koiruli voi kuitenkin oikein hyvin ja pääsi tänään vihdoin moikkaamaan naapurikorttelin koirakaveriakin, jota on tähän saakka vältelty tartuttamisen pelossa. Nyt vaan sitten ruokaa niin paljon, kun napa vaan vetää...

Merivesi, tuo vatsan vihollinen?

Aamulla ihmettelin, kun herra koira nukkui tyynesti vieressä, vaikka kello soi ja aamulenkkiaika teki tuloaan. Syy sikeään uneen selvisi, kun nousin sängystä.

Kakkaläjä matolla. Toinen lattialla. Kolmas parvekkeella... eikun parvekematolla olikin neljä läjää. Ja koska herra koiralla on melkoiset housukarvat, oli ripulikakka saavuttanut karvoituksen mukana kaikki mahdolliset kulku- ja petipaikat - mukaanlukien meidän sänkymme. Yyyyyh. Voin muutenkin herkästi pahoin, näitä kakkasotkuja siivotessa piti kyllä tosissaan pidätellä oksennusta.

Eilisellä aamulenkillä tuli todellinen vauhtikakka keskelle Eerikinkadun valoristeystä (en tiedä kumpaa hävetti enemmän, koiraa vai minua, kun koira vääntää paskaa keskellä tietä pahimman aamuruuhkan aikaan), pari päivää sitten vaahtomainen oksennus kesken lenkin. Kaikki nämä kielivät sekaisesta mahasta, ja oireiden syykin on nyt melko selvä: merivesi. Viikonloppuna temmellettiin mökkirannassa ja Ruissalossa, ja kun herra koira tykkää lipittää mukavasti pärskätelevää suolavettä, on tässä nyt sitten seuraus.

Mutta miten sen voi estää, meriveden juonnin? Toki asianmukainen juomakippo/pullo on aina mukana, mutta eihän se kelpaa, se on tylsä, paljon hauskempaa on juoda siinä kahlatessa!

Juhannuksen jälkipuinti

Juhannus sujui Pälkäneellä mökkeillen kolmen muun pariskunnan voimin. Jalo oli ainut koiraedustaja, mutta sai sitten sitäkin enemmän huomiota kanssa-asukeilta. Mutta mökkireissu ei sujunut ihan niin hienosti, kuin oltiin kuviteltu. Meidän yltiösosiaalinen rohkea uroksemme stressaantui. Ensimmäisenä iltana herra koira alkoi täristä, ja emäntä tietenkin hätää täynnä mietti jo kyynpuremia tai vähintäänkin ampiaista, rotanmyrkkyä tai jotain muuta kivaa eläinlääkärireissun arvoista. Metsään päästessään koira kuitenkin rauhoittui ja oli miltei oma itsensä, joten iltaa kohden vahvistui epäilys stressistä ja yli menneestä väsymyksestä: herra koira tarkkaili ja seurasi laumaansa, siis minua ja isäntää, niin tiiviisti, ettei malttanut nukkua silmäystäkään, ja sitten kun oli vielä kuusi muutakin väliaikaista lauman jäsentä vahdittavana, kova homma pienelle karvakorvalle! Niinpä siis koira, joka normaalisti nukkuu vähintään puolet päivästä, oli touhunnut samoilla silmillä aikaisesta aamusta saakka, joten ihmekös tuo, jos alkoi vähän ahdistaa.

Tutina jatkui vielä seuraavaan päivään, mutta sitten alkoi helpottaa ja sunnuntaina koiruli oli jo ihan oma itsensä. Reaktio oli kuitenkin jännä, koska tähän saakka Jalo on ollut kertakaikkisen mutkaton mukaanotettava, ei ole koskaan panikoinut, jännittänyt tai pelästynyt mistään ja pennusta saakka kaikki nämä ihmisetkin ovat olleet tuttuja. Syytän siis herra koiran väsymystä ja epätavallista ympäristöä: niin oudolta kuin se kuulostaa, ei olla taidettu "omaa" mökkiä lukuunottamatta käydä juuri missään yönyli kestävillä reissuilla koirulin kanssa.

Pitänee siis pikapuoliin toteuttaa pienimuotoinen harjoitusyöpyminen jossain hoitopaikassa, jotten sitten tule koiralle elämää suurempaa paniikkia, kun emäntä ja isäntä painuvat esimerkiksi syksyn tullen etelän lämpöön.

Tais olla muuten merikoira-Jalon ensitutustuminen järveen!

Mamma piti saattaa huussille ja takaisin!

Lopulta juhannus sujui kuitenkin siis hyvin, hyttysiä riitti mutta käärmeiltä vältyttiin eikä punkkejakaan tarttunut mukaan kuin pari. Ehkä seuraavalla mökkikerralla herra koirakin osaa rentoutua paremmin!