Ihan eka kerta

Lauantaina tuparihumun jälkeen oli vuorossa operaatio koiran pesu. Tämä toimenpide on hyvin järkevää suorittaa yhdeltä yöllä, minkä jälkeen koiraa piti tietenkin föönata vielä tovi jos toinenkin. 

Kotitekoinen tuulikone, siis hiustenkuivain.

Sunnuntaina kello soi kuudelta ja olo oli kerrassaan virkeä neljän tunnin unien jälkeen... Lenkin jälkeen auton nokka suunnattiin kohti Raumaa, armas kepo ajoi ja mamma sai vedellä sikeitä, reilu peli!

Oli kylmä. Kaukana oli fiilikset siitä vuoden takaisesta näyttelystä, jossa tapasin ensimmäistä kertaa kasvattaja-Tuulan, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja hiki valui pelkästä olemisesta. Mies totesi olleensa fiksu pukeutuessaan pipoon. Minä en ollut yhtä fiksu ja hytisin toukokuun hellässä aamuviimassa. Paikalla nimittäin oltiin ajoissa. Kaksi tuntiako siinä olis jopa vierähtänyt odotellessa? Ideana oli kuitenkin se, että herra koira saisi rauhassa tarkkailla näyttelypaikkaa, eikä vetäisi sitten kehän tullen hepuleita koirakavereista. 

Epätoivo iski siinä vaiheessa, kun mukaan pakatut kalkkunaleikkeet eivät maistuneet sitten alkuunkaan. Asiahan on siis niin, että jos kalkkunat eivät koiraa kiinnosta, niin en kyllä sitten minäkään.

Mutta kuinkas kävikään! Kalkkunoita ei tarvittu, vaan Jalonen ravasi hyvinkin nätisti kehässä (tai siis ainakin ensikertalaiseksi hyvinkin nätisti). Ongelma oli pikemminkin emäntä, joka toheloi väärään suuntaan ja unohti napata arvostelunkin ensin mukaansa. Tekevälle kuitenkin sattuu, ja jostain on aloitettava... Koska allekirjoittanut on maailman epäkilpailuhenkisin ja esiintymiskammoisin, tuottavat tämänkaltaiset uudet tilanteet hyvin suurta stressiä, joten olen lähinnä tyytyväinen siihen, etten pyörtynyt jännityksestä kehään, koira ei karannut, ei kakannut tuomarisedän kengille eikä vetänyt nelijalkajarrutustaan päälle.

Tuloksena saatiin keltainen nauha, hyvä. Arvostelut nyt eivät olleet järin mairittelevat, koira on takakorkea (siis miten niin, eihän se tosta kuvastakaan mitenkään näy...) ja etukäpälät ovat ulkokierteiset (tämäkin on kyllä ollut valitettavan tiedostettu tosiasia), selkälinja ei vielä tasapainossa. Nämä rakennejutut saattavat iän myötä muuttua, ja pääasia mulle on, ettei niistä olisi hauvan terveydelle  haittaa! Komeat hampaat saivat kehuja, vaikka niitä onkin alhaalla vain viisi, purenta on hyvä ja ilmekin hyvä. Nuppiosasto siis kaikin puolin kunnossa. 

Kuvassa emäntä näyttää kaksitoistavuotiaalta uhmaikäiseltä, muttei välitetä siitä nyt.

Poju sai näyttelyn päätteeksi vetäistä pikaiset leikit Fiina-siskon kanssa, joka oli emon kannustusjoukoissa mukana. Ja sehän oli tälle herralle paljon, paljon kalkkunaleikkeleitä maittavampi palkinto!

Huokaisin helpotuksesta, kun näyttely oli kunnialla ohi ja pakkauduttiin koko perhe lämpöiseen autoon kotimatkalle. Eka kerta on nyt ohi, katastrofia ei tapahtunut, ensi kerralla olen viisaampi enkä törttöile ja hermoile... Ehkä vuoden päästä uudestaan, jos vaikka käyrät käpälät ja takakorkea selkälinja olis muuttuneet siihen mennessä?

Rakas pieni käyräkäpälä <3