Retkellä

Tapasin tossa yks päivä lehmiä. Ne oli isoja, ja niitä oli paljon. En saanu kylläkään tehdä lähempää tuttavuutta, enkä ehkä ois halunnutkaan, kun pelkkä niiden pitämä mölinä kuulosti aika uhkaavalta. Tehtiin siis mamman kanssa laajennettu metsälenkura perinteisessä Katariinanlaaksossa, mutta tällä kertaa päästeltiin menemään ihan Vaarniemen tammilehtoon saakka. Kunnon kameraa ei ollut mukana, mutta näppäränä tekniikan ihmeenä mamma ikuisti ylvään kulkuni kännykkäkameran voimin.

Tuolla Katariinanlaaksossa noi lehmät laiduntaa tolleen, että siitä niiden laitumen läpi pääsee kulkemaan. On kuulkaa herkullisia kakkakasoja tienoot täynnä! Harmillisesti en päässyt möyrimään niissä.

Tässä mä vähän paimennan näitä lehmäläisiä, hyvin pysyy mun hallinnassa koko lauma!

Katariinanlaaksosta kuljetaan pitkospuita pitkin Rauvolanlahden kaislikon (oikeampi termi taitaa olla ruovikko) lävitse kohti Vaarniemeä. Pitkospuilla oli hauska kirmailla, kun ne oli joissain kohdissa vähän irtonaisia, ja läpsyivät mukavasti vettä vasten.

Näkymä lintutornista

Mamma, tuolla menee sorsa! Ja onks toi tuolla nyt sitten se viiksitimali?

Toi sininen lätkä tossa kaiteessa kertoo, että kyseessä on Lounais-Suomen urbaanit Natura 2000 -alueet. Ei saa tuhota paikkoja siis, eikä kuulemma ole kohteliasta pissailla aidantolppiin (pari kertaa saatoin lirauttaa silti...).

Sit käytiin vähän korkeemmassa lintutornissa, johon oli sen verran jyrkkiä portaita, että pääsin mamman sylissä ylös. Mammaa huippas, mä olin onnessani, kun näin kerrankin kauas!

Mamma! Missä on kynä, mä haluun kirjottaa, että Jalo kävi täällä!

Vaarniemen rannasta löydettiin hylätty kanootti. Mä tarkastin ympäristön johtolankojen löytämiseksi, mamma otti kuvan tiedustellakseen, oiskos kanootti hukassa läheisestä Saaristomeren melojien vuokrauspisteestä.

Takas palattiin taas niitten lehmien kautta. Olin mä aika hyvä paimenkoira, ku ne lähti heti lipettiin mun ilmestyessä hoodeille.

Täällä vielä lisätietoa lenkuramaisemistamme, ihastuttavalla linnunlaululla höystettynä.