Sen pituinen se.

Kauneimmatkin sadut tulevat päätökseen. Se hetki koitti tällekin sadulle.

Elämäni vaikein, kamalin, hirvittävin päätös.

Lohdutonta itkua, loputonta ikävää ja vuolaana virtaavia kyyneleitä. Tyhjä ja hiljainen koti. Muistoissa vilisevät kuvat hetkistä, joita koettiin yhdessä. Loputon määrä kysymyksiä, jossittelua, epäröintiä ja syyllisyyden tunteita.

Siitä on nyt hiukan yli kaksi viikkoa. Kotikäyntejä tekevän eläinlääkärin kanssa oli suunniteltu aikaa seuraavalle viikolle, mutta perjantaiaamuna, kun Jalo taas pissasi alleen ja katse oli pohjattoman surullinen ja onneton, tuli se tunne. Tunne siitä, että nyt on oikea hetki. Se katse, joka kertoo omistajalle, ettei päätöstä voi enää pitkittää.

Pahinta on se, ettei ole mitään selkeää syytä. En tiedä, mikä oli. Eläinlääkärissä käytiin viimeisen puolen vuoden aikana hurjan usein. Viimeisimmän postauksen aikaan alkanut stressivaihe kesti vuodenvaihteeseen, ja eläinlääkäreiden lausunnoissa puhuttiin jo eutanasiasta. Koitettiin kaikkea. Kuvattiin kaikki raajat. Etujalkojen nivelrikko oli hiukan edennyt, takapää oli totaalisen jumissa, toinen lonkka hyvin löysä. Selästä löytyi spondyloosia. Labroissa kuitenkin kaikki näytti normaalilta, eikä munuaisten toiminnassakaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Laitettiin hyaluronihappopistos olkapäähän nivelrikon oireita helpottamaan, tuloksetta. Käytiin hierojalla useita kertoja. Annettiin erilaisia kipulääkkeitä. Hierottiin kotona, laitettiin lämpöpussejakin kipeille lihaksille. Kokeiltiin Sileo-geeliä ja Clomicalmia. Tutkittiin silmätkin, että jos näössä olisi ollut jotain pielessä. Mikään ei auttanut, kunnes näkyvät oireet yhtäkkiä tammikuun koittaessa hävisivät. Voi sitä iloa ja riemua!

Vaan se ei kestänyt kauaa. Joitain viikkoja, ehkä kuukauden. Ja sitten taas. Ensin vähän läähätystä, tärinää, joka paheni muutamassa päivässä pissailuun ja koko päivän kestävään hermoiluun. Öisinkään ei oikein ollut hyvä olla. Otettiin vielä viimeisenä oljenkortena kokeiluun ihmisille tarkoitettu Seronil, mutta kuten muistakin rauhoittavista lääkityksistä oli tuloksena totaalisen apaattinen, melkein rauhoitetun oloinen koira, joka ei pystynyt edes pissaamaan. Ja joka kuitenkin oli äärettömän hermostunut ja käveli kuin tulisilla hiilillä joka askelta varoen.

Ei ollut enää vaihtoehtoja.

Oireita oli monenlaisia. Hermostuneisuus ennen kaikkea. Äärettömän voimakkaat stressin oireet: läähätys, tärinä, alle pissaaminen. Ovien ja ikkunoiden kynsiminen. Saunan lauteiden alle piiloutuminen. Etenkin takapää oli äärimmäisen jumissa, ja hierojalla Jalo uikutti kivusta. Löysän lonkan jalkaa ei halunnut juuri liikutella, jalka alkoi täristä, kun sitä edes koski kylkimakuulla. Ulkona Jalo käveli välillä ihan normaalisti, jopa muutaman pitkänkin lenkin iloisesti, mutta lähinnä ulkoilu oli matelua ja etenkään kotiinpäin matka ei tahtonut edetä millään. Rauhoittavien vaikutuksesta ulkoilusta ei tullut mitään, yhtä pissaa varten piti pahimmillaan kierrellä puolitoista tuntia. Johtuiko stressi kivusta, vai kipu stressistä, mahdotonta sanoa. Eläinlääkärit olivat ymmällään. Pitkään Jalon selkä oli ollut köyryssä, ja usein kävely varsinkin sisällä (liukkaammalla alustalla) näytti siltä, ettei olisi halunnut yhdellekään jalalle varata painoa.

Oman ajatukseni mukaan kyse oli kroonisesta kivusta, joka vähitellen muutti käytöstä ja sai stressaantumaan asioista, jotka olivat osa normaalia arkea. Etenkin tämän blogitekstin jälkeen havahduin, kuinka moni oire lopulta sopikaan kuvattuihin kroonisen kivun merkkeihin. Jossain vaiheessa eläinlääkäri väläytteli myös dementian mahdollisuutta.

Oli perimmäinen syy mikä tahansa, tilanteen epäselvyys aiheutti ihan hirvittävän syyllisyyden ja epävarmuuden. Vaikka sisimmässäni tiedän, että kaikki mahdollinen kokeiltiin ja tämä päätös oli myös eläinlääkärin mielipide, on päätös ollut hirvittävän vaikea kantaa. Mitä jos -kysymysten lista on loputon. Myös se, että oireet aina välillä helpottuivat, tuntuu hirveältä: mitä jos olisikin pian tullut pitkä oireeton jakso? Pitäisi tosin muistaa, että "oireeton" jaksokaan ei tarkoita kivutonta jaksoa. Pitkään Jalon katse oli ollut surullinen, ja esimerkiksi leikit nti Kattisen kanssa ovat viimeisen vuoden ajalta yhden käden sormilla laskettavissa. Kuten mies totesi, on Jalo pitkään ollut vähän "näkymätön": viihtynyt omissa oloissaan, eikä ole oikein ulkoilustakaan jaksanut innostua, ruokakaan ei ole maistunut. Stressikohtaukset olivat välillä myös niin voimakkaita, että ihan oikeasti pelättiin jo  sydämenkin pettävän.

Parhaimmillaan yhteistä matkaa olisi voinut olla jäljellä vielä toiset miltei kahdeksan vuotta. Se tuntuu pahalta. Toisaalta nämä yhdessä kuluneet vuodet ovat olleet elämäni parhaat, ja niistä on kyllä nautittu ihan täysillä. Jalo on ollut kaikessa mukana. Kohdannut kanssani ilot ja surut, elämäni suuret käännekohdat. Siksi tyhjyys ja ikävä onkin nyt ihan hirvittävä.

Yksi perheenjäsenemme on nyt poissa.

Täällä ollaan!

Terve, kamut! Syksy on jo pitkällä. Ei olla keretty päivittelemään plokia. Eikä oikein ottaa osaa muiden plokien keskusteluihinkaan. Mamma sanoo, että on vähän hektisiä nämä päivät, vaikka "vaan kotona" ollaankin. Hiukan yli yksivuotias taapero on varsin liikkuvainen ja pitää huolen siitä, että aika ei todellakaan käy pitkäksi. On kuulkaas välillä vähän rankkaa. Nti Kattinen viihtyy nykyään paljon sängyn alla, koska se on katonrajaa lukuunottamatta ainut paikka, jonne taaperon hellyydenosoitukset eivät ylety. Taapero nimittäin rakastaa yli kaiken meitä, mua ja nti Kattista. Hän haluaisi ruokkia meitä 24/7, ja näin ollen levittää jokaikisen ruokapussukan ja kipon välittömästi, mikäli ruokalaatikon turvasalpa unohtuu laittaa kiinni. Lisäksi hän tykkää kovasti halailla. Ja ulkoiluvarusteet kaivetaan esille todella monta kertaa päivän aikana, koska koiran valjaat ja fleksi nyt vaan on ehkä siisteintä, mitä pieni taapero voi käsiinsä saada. Voitte kuulkaa kuvitella, että välillä pitää laskea kymmeneen, kun ulospääsyä odotellessa taapero heiluttaa meikäläisen talutinta tuhatta ja sataa. 

Terveyden suhteen mennään vähän aaltoliikettä. Välillä on parempia viikkoja, välillä sitten taas huonompia. Vuosi sitten ilmennyt stressi alkoi uudestaan, ja laitettiin kemiallinen kastraatio uudestaan sillä ajatuksella, että ongelma olisi hormonaalinen. Sain kuulkaa diagnoosiksi yliseksuaalisuus. Komeeta! Mutta sitten tuli taas uusia ongelmia, selkä ja takajalat on nyt pariin otteeseen menneet kipulääkekuurin vaativaan jumitilaan. Tiedä sitten, johtuuko stressi ollenkaan hormoneista, vai kivun ja hiukan hermostuttavan taaperoarjen yhdistelmästä. 

Kiputilaa on nyt taas pari viikkoa hoidettu Rimadylillä, mutta alkuviikolle on taas soittoaika ellille. Että josko pitää siirtyä tuhdimpiin troppeihin. Arvelevat, että takapään jumi johtuisi etujalkojen nivelrikosta, menee katsokaas koko kroppa jumiin, kun varoo kipeitä etukäpäliä. Ja sen vuoksi kävinkin elämäni ekaa kertaa hierojalla! Oli aika jänskää. Hieroja-tätsä sanoi, että oon kyllä tosi jumissa, että varmasti tekee kipeetä. Suositteli myös uintia lihaskunnon vahvistamiseksi, nyt kun lenkkeily on vähän niin ja näin. En sitten tiedä tosta uimisesta, kahlaaminen on ihan ok niin kauan, kun tassut ulottuu pohjaan, mutta että oikein uima-altaaseen... Huhhuh. 

Toivokaamme kuitenkin pikaista helpotusta stressailuun. Mamma sanoo, että inhottavinta on, kun ei tiedä mistä se johtuu ja mikä siihen auttaa. Ja on kuulemma varsin hermostuttavaa, kun steppaan edestakaisin, läähätän ja tärisen. 

Mutta on niitä kivuttomiakin hetkiä tänä syksynä ollut! Niin kuin tässä, ollaan Piikkiön Linnavuorella retkellä koko poppoo (paitsi nti Kattinen).

Sain muuten uuden pedin. Vanha olikin pentuajoilta, eli peräti seitsemän vuotta vanha! Tämä uusi on ainakin merkiltään mielestäni oikein passeli!

Kivaa joulun odotusta, kamut!

Pilkahduksia keväästä

No eipä ole tämä ploki aktivoitunut päivitystahdissaan. Mutta kuulkaas kun päivät sujahtavat vauhdilla! Tietotekniikka tuottaa ongelmia, koska käytössä olevaan läppäriin ei saa kameran muistikorttia, eikä mamma ole saanut aikaiseksi hankkia sopivaa piuhaa. Ei sillä, eipä kameraakaan ole juuri tullut käytettyä, koska pahuksen kännykkä on koko ajan lähellä, ja melkein poikkeuksetta kaikki kuvat tulee räpsittyä sillä.

Terveyden suhteen elellään (kopkop, koputetaan puuta) ihan hyvin tällä hetkellä. Koivet kipeytyivät, ja kahden pitkähkön tulehduskipulääkekuurin jälkeen harkittiin jo kortisonipistoksia, mutta päädyttiin vielä kolmeksi kuukaudeksi kokeilemaan Neurontin-nimistä lääkettä. Ihan hyvin oon nyt köpötellyt. Isompien riekkumisten jälkeen jalat kipeytyy, samoin esimerkiksi pitkien päikkäreiden jälkeen nouseminen on kankeaa. Munuaisarvotkin oli viime kontrollissa ihan normaalit. Paino... no, sitä on vähän tullut, eikä se alene vaikka kuinka yritetään. Tai "yritetään". Ellin mukaan ruoka saisi koostua 50/50 munuaisruuasta ja ihan mistä tahansa tavallisesta ruuasta. Ja tiedättekös mitä tarkoittaa se, että tuo meidän ihmisnapero on alkanut syödä, mutta annoksista jää lähes poikkeuksetta aika paljon yli? Ja se, että Neurontin pitää kahdesti päivässä sekoittaa johonkin ruokaan, jotta syön sen? Ja lääkkeenantoaika on tietysti eri kuin varsinainen ruokailuaikani. Juu, on tullu kuulkaa syötyä. Bonaa, Pilttiä. Mangot ja päärynät ja muut on kuulkaa aika mukavia välipaloja! Ja nti Kattisen ruuasta liikenee kikkare Neurontinia varten, sen popsin mielelläni. Mutta mamma vähän meinas, että jotain iloja pitää olla elämässä. Että jos on nälkä, niin sitten saan syödä, kunhan paino nyt tästä ei enää nouse. Lenkkejä ollaan saatu vähän pidennettyä, hallitaan sillä sitten painoa.

Kevät tekee tuloaan kovalla vauhdilla, on bongattu jo västäräkit, leskenlehdet ja sinivuokot. Punkkeja vielä ei, vaikka kaverikoira kyllä jo sellaisenkin tapasi. Mä sain tänä vuonna Bravecton. Mamma meinas jo laittaa viime vuodelta jääneen Exprolinen, mutta ohjeessa luki, että sen saisi laittaa vain aivan terveille koirille. Elliltä asiaa sitten tiedusteltiin, ja sanoivat, että Bravecto lienee turvallisin. Alkuviikosta sellaisen sain, ja toistaiseksi ei mitään oireita siitä ole ilmennyt.

Ihmisnapero on alkanut liikkua. En ehkä vielä aina hoksaa siirtyä ajoissa, sillä napero saavuttaa sekunneissa mun turkkini. Ja ottaa muuten lujaa kiinni! Ja sitten kun koitan sännätä karkuun, karvat tietty jää vaan tiukemmin naperon nyrkkiin. Ja kummallista, miten kaikki mun lelut, luut, ruuat, vesikippo, peti ja namikätkölelut kiinnostaa ihan suunnattoman paljon! Mamma kovin koittaa vahtia, mutta napero on kyllä ehtinyt jo maistaa kaikkea dentastikseistä puristeluihin. Kuulemma oon maailman kiltein koira, kun en kyllä ikinä ärähdä. Napero on kyllä musta kans aika kiltti. Vähitellen hän sitten oppii, miten eläimiä on sopivaa silittää. Siihen asti pitää vaan olla vikkelämpi liikkeissään ja väistää pikkuruisia sormia!

Uus vuas

Kyllä syvästi järkytyttiin, kun mamman kanssa huomattiin edellisen kirjotuksen olevan syyskuulta. Huhhuh, mihin tämä aika katoaa, päivittelee mamma. Paljon on kuulkaas sattunut ja tapahtunut. Kerrataanpa lyhyesti syksyn kuulumiset!

Kastraatio. Menivät ja laittoivat eläinlääkärissä mulle semmoisen implantin ihon alle, joka kuulemma on vähän sama asia kuin kastrointi. Että jos en ihan niin hirveästi stressaantuisi tyttökoirien juoksujen aikaan. No siinä sitten huomattiin myös eturauhasen suurentuminen, ja sain sen vuoksi semmosen Tardak-pistoksen ja sitten tulehduskipulääkekuurin myös. 

Sitten kului tovi, ja pissasin sisälle. Kahdesti. Aloin myös juomaan hurjan paljon, litran vesikippo alkoi iltaisin hipoa tyhjyyttä. No mammahan kiikutti mut taas kiireellä ellin luo, ja siellä otettiin verikokeita ja pissanäyte (suoraan ruiskulla rakosta, hurjaa touhua, kuulkaas!). Näyte oli puhdas, ei merkkejä tulehduksesta, mutta labrat tiesivät kertoa, että munuaisarvoissa oli jotain häikkää. Elli päätyi kuitenkin antibioottikuuriin pissatulehduksen ajatuksella. 

Kului pari viikkoa, ja menin kontrollilabroihin. Labrat olivatkin kunnossa, mutta elli päätti ultrata munuaiset ja kas, sehän sitten olikin vähän kurjempi juttu. Turvotusta ja "epämääräinen" rakenne kauttaaltaan. Tällä perusteella lätkäistiin diagnoosi munuaisten vajaatoiminnasta, kiellettiin kerrasta kaikki jauhisliha ja kanafilesuikaleherkundaalit, ja mut määrättiin munuaisviallisten dieettiruualle. Maistuu pahalle, uskokaa pois. Yhtä ja samaa purkkiruokaa ja raksuja, niillä sitten elellään jatkossa. 

(Tähän väliin mahtui paljon mamman vuodattamia kyyneleitä, sillä tautihan on etenevä, eikä elli osannut kertoa ennustetta.)

No sitten seuraava kriisi koettiin eräänä perjantai-iltana, kun aivan yhtäkkiä könkkäsin makkarista olkkariin kolmella tassulla. Ei mitään vingahdusta, ei aiempaa ontumista, mutta en sitten sinä iltana suostunut juuri vasemmalle etutassulle edes varaamaan painoa. Ensin meinasivat isäntäihmisen kanssa seurailla aamuun, mutta kun pari kertaa ulvahdin kivusta kääntyessäni enkä liikkunut juuri mihinkään muutaman tunnin aikana, jäivät isäntäihminen ja pikkumies kotiin tuttipullon kanssa ja me kurvattiin mamman kanssa päivystykseen. Ja siellä muuten kesti. Kahteen asti yöllä, kaikkiaan. Eläinsairaalassa oli hoppu, ja joku kiireellisempi kasan särkylääkkeitä popsinut koira taisi tulla vielä meidän edellekin. Elli ei löytänyt tassusta mitään aristusta, antoi kipupiikin ja kotiin Tramalia (hui), ja käski seurailla ja tarvittaessa kuvata.

Seuraavana päivänä mamma jo arveli lopun olevan lähellä, kun en suostunut pissaamaan, en liikkumaan, huojuin vaan paikallani ja tuijottelin tyhjyyteen. Mutta se oli se kipupiikin ja sitten Tramalin vaikutuksesta, kamalaa tavaraa kerrassaan. Ei ollut kipua, mutta ei kyllä oikein mitään muutakaan. 

Sitten näytti jo hetken, että tassu alkaa parantua. Joitain päiviä ihmisväki kantoi mut lähimmälle takuuvarmalle liikennemerkille pissalla ja sitten siinä lähiheinikossa kävin kakkimassakin. Vähitellen aloin itsekin köpötellä, päivä päivältä vähemmän ontuen. Mutta kun kahden viikon jälkeen välillä edelleen onnuin, kurvattiin ortopedille. Ottivat röntgenin hereillä, koska munuaisvian kanssa rauhoitukset ovat aina rasitus. Ja taas tuli huonoja uutisia: nivelrikko, molemmissa etujalkojen olkapäissä, oli luupiikkiä ja sellaista, ja sitten vasemmassa etutassussa vielä kyynärpäässäkin alkava nivelrikko. Takajalkoja ei kuvattu, mutta mamma epäilee, että sama homma niissäkin, sillä tarkemmin ajatellen oon välillä nuollut etutassuja kesästä saakka ja noita lonkkaniveliä myös vähän kyhnytellyt.

Nyt oon sitten pari viikkoa popsinut tulehduskipulääkkeitä ja ollut levossa. Se on ollut hankalaa, koska oon kaikesta huolimatta ollut ihan superenerginen ja iloinen. Paininut nti Kattisen kanssakin enemmän ja vauhdikkaammin kuin aikoihin. Nyt pitäisi aloitella hiljalleen tavanomaista lenkkeilyä, popsia jotain vitamiiniöljyä ja toivoa, että käpälät kestävät. Just pari päivää sitten könkkäsin kolmella jalalla pidempien päikkäreiden jälkeen, ja viimeisin aavistuksen pidempi lenkura (ehkä kilometri) päättyi nilkutellen. Karvaa lähtee nyt myös ihan hirveästi, toivottavasti se ei ole oire mistään muusta kuin lämpimistä keleistä ja sisäilmasta. 

Ollaan muuten aika tyytyväisiä, että on vakuutus. 

Alkuvuodesta on edessä kontrollit munuaisvian kanssa. Nyt täytyy vaan pitää peukut pystyssä, että se etenee mahdollisimman hitaasti samoin kuin nivelvaiva. Ikäähän mulla on vasta 6,5 vuotta, eli ihan mikään vanhus en tosiaan vielä ole, varsinkaan mieleltäni! Eletään päivä kerrallaan. Mamma meinas, että kaikki on niin kauan hyvin, kun mun mieli on virkeä ja iloinen.

Niin ja ortopedi-elli meinas, että saisin syödä vähän muutakin dieettiruokien lisäksi. Siis satunnaisesti kanafilettä ohitustilanteissa! Ja myöhemmin ehkä vähän muutakin. Se on hyvä juttu se. 

Nyt toivotaan aurinkoisia, sopivan kirpakoita talvipäiviä, paljon terveyttä ja kivuttomia päiviä. Onnellista uutta vuotta kaikille!

Pieniä suuria juttuja

Ploki on ollut viime aikoina hiukan todella hiljainen. Arvaattekos miksi? No siksi, kun meidän perhe on vähän kasvanut. Musta tuli isoveli pienelle ihmiselle! 

On riittänyt kuulkaas hämmästeltävää ja kummasteltavaa. Ensin oli väsynyt, hikinen ja suureksi paisunut mamma. Sitten mamma hävisi hetkeksi, ja me pidettiin poikien (ja Fannikan) kesken huushollia pystyssä. Sitten isäntäihminen lähti hakemaan mammaa kotiin, ja mukana tulikin pieni nyytti. Nyt nyytti on asunut meillä jo jonkin aikaa, ja jäädäkseen näyttää tulleen!

Hirveesti on pitänyt testailla pikkutyypin tarvikkeita. Että onhan peti turvallinen ja tarpeeksi pehmoinen. 

Vauva on kiva, mutta.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vähän ongelmia. Kun mää aloin yhtäkkiä stressata ihan hirveästi. Ekat viikot vauvan kanssa sujuivat ihan loistavasti, mutta sitten aloin läähättää ja täristä - samoja "oireita", joita on aina muutamia kertoja vuodessa esiintynyt melkein mun koko ikäni, viimeksi naapurin narttujen juoksujen yhteydessä. Vaan nyt se ei loppunutkaan päivissä, tai viikossa, vaan jatkuu edelleen. (Oon jopa pissannut pari kertaa sisälle, jopa petiini, mutta ei huudella siitä nyt niin kovasti, se nolottaa vähäsen.) Läähätän, tärisen ja kuolaan. Yritän ulos ja piiloon. En syö. Ulkona en haluaisi tulla kotiin iltalenkiltä, ja jo kodin suuntaan matkatessa heittäydyn tienvarteen kököttämään. Aamut ja päivät kuluvat melko normaalisti, ja panikointi kiihtyy iltaa kohden. Televisio ehkä liittyy siihen voimistavana tekijänä, samoin vauvan itku. Kuitenkaan itku ei häiritse päivisin, vieraiden ollessa kylässä tai esimerkiksi autossa. Niissä tilanteissa köllöttelen vaan tyytyväisenä kuten ennenkin.

Neuvottomaksi käynyt ihmisväki otti sitten yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, joka epäili testosteronihuuruilla olevan tekemistä asian kanssa. Mammakin oli jo epäillyt, että naapuruston nartuilla on alkanut juoksukausi, mikä voisi muihin tekijöihin yhdistettynä selittää tällaisen raavaan uroksen käyttäytymisen äkillistä muutosta. Neuvoksi saatiin nyt aluksi mennä pian kemialliseen kastraatioon, joka on tänään. En tiedä mitä se tarkoittaa, toivottavasti se ei satu eikä mua nukuteta... sitten koiratäti suositteli alkuun rauhoittavaa lääkitystä, jotta tilanne saadaan "katkaistua" ja mun vointi paremmaksi. Lisäksi koska syöminen ja väsyttävä eli älyllinen aktivointi rauhoittavat, pyritään niilläkin keinoilla nyt vähentämään stressiä. Koiratäti neuvoi lisäämään "älyaktivointia" entisestään muun muassa siten, että ruoka annetaan muualta kuin kiposta. Siks oonkin nyt saanut mun jauhislihan lenkillä metsään piilotettuina kikkareina, se on ollut ihan hauskaa!

Mitään yksittäistä syytä stressille (vauvaa lukuunottamatta) ei olla keksitty. Mamma epäilee testosteronihuurujen lisäksi jotain laumajuttua, että vahdin tai pelkään tai olen epävarma laumani koostumuksesta. Tai että koen olevani vastuussa laumastani (koska käsitys johtajuusdesta saattaa meillä olla vähän niin ja näin...) ja ahdistun, kun siihen on tullut uusi jäsen ja sitten on vielä ne naapurin juoksutkin. Mene ja tiedä, monia syitä, mutta pitäkää peukkuja, että tilanne helpottuu piakkoin!

Kesäkuulumisia

Kesä onkin jo pitkällä!

Ihan ekaks on todettava, että kolmen käyttökerran perusteella punkkilitku toimii. Ei nyt sentään ihan aukottomasti, punkkeja on nypitty viikoittain irti elävinä tai kuolleina, mutta määrä on ihan merkittävästi viime kesää pienempi. Suurin osa löydetyistä ökkiäisistä on jo heittänyt henkensä, tai sitten ovat vasta kiinnittyneet, ja siksi vielä elossa. Häntään on pesiytynyt pari, ja yksi mm. korvalehteen, eli varsin erikoisiin paikkoihin löytävät tiensä. Kuvastanee täkäläistä punkkitiheyttä, että eilisen merenrantapikinikin aikana mamma nyppi mun turkistani neljä punkkia käpeksimästä... Niitä ON paljon, joten tämä jonkinmoinenkin apu on todella tarpeen!

Mun kesään kuuluu köllimistä, kaivurointia (mulla on takapihalla jo kaksi omaa kaivurointikuoppaa!), lenkurointia, läheisen rakennustyömaan valvontaa sekä vapaata seurustelua.

Tässä on mun kaivurointikuoppa nro 1. Mahdun sinne jo kokonaan, ja siellä on mukavan viileetä helteisenäkin päivänä. Kertaalleen Fannikka kävi pissimässä kuopan reunalle, joten sitä piti vähän vedellä huljutella ja täytellä, mutta kaivuroin sen nopsasti uudelleen entistä hienommaksi.

Kuulemma sadekelillä kaivurointihommat ei ole oikein suotavia. Tai ainakin tarttis käydä pesulla. 

En ymmärrä, miksi?

Sitten oon vähän matkaillutkin, kävin muun muassa tekemässä tuttavuutta alpakoihin. 

Fannikkakin on nauttinut kesästä! Kuulemma valjasulkoilu on ihan kakkaa ei ole ihan parasta, mutta sekin menettelee, kun vapaaksikaan ei pääse. (Oikeesti Fannikka nauttii suunnattomasti, kun voi vaan kölliä koko päivän ja välillä vaan vähän huitoa jotain terassikärpästä sen sijaan, että tarttis kiertää hehtaarien hiirestysalueet päivittäin.)

Tekevät tohon meidän metsään, keskelle parhaita lenkurointipolkuja, taloja. Tai nyt aluksi tien, ja jotain kunnallistekniikkaa, ja sitten myöhemmin siihen rakentuu omakotitaloja. Harmillista, sillä tuosta kaivurin kohdilta meni ennen meidän lenkkipolku. Oon miltei päivittäin käynyt tarkastelemassa työmaan edistymistä. 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin on kohdattu, nimittäin eräällä lenkillä olin vähällä tepastella tien reunaan kerälle hyökkäysasentoon käyneen kyyn päälle. Mä en tosin huomannut koko käärmettä, kun mamma kerkes tempasta mut fleksistä takaviistoon sihisijän havaittuaan. Nyt sitten luullaan jokaista kepinkappaletta käärmeeksi... Ja ihan syystä, on tässä meidänkin nurkilla jo pari nähty! Olkaahan varovaisia, kamut, kurjaa olis jos semmonen otus pääsis puremaan!

Hirmu hyviä kesänjatkoja kaikille plokikamuille, mä taidan lähteä pienellä päivälenkuralle mamman kanssa!

Synttäripäivää

Eilen oli huikean lämmin kesäpäivä, ja mikä tärkeintä: mun synttäripäivä! Täytin kuusi vuotta, se on aika komee(n) uroksen ikä, vai mitä! Tässä on virallinen synttäriotos: 

Synttäripäivän kunniaksi sain herkundaaleja sekä tietysti asiaankuuluvan kakun. 

Kakku oli maukas, se sisälsi herkkujauhislihaa sekä raejuustoa. Koko komeus oli kruunattu kuudella "kynttilällä" elikkäs kanafilesuikalepaloilla. Namskis! Taustalla näkyy muuten mun lelkkukori. Eikä siinä ole edes kaikki... Ikääntyminen on kyllä tuonut tullessaan sen, että pääsääntöisesti leikin vaan kaikista kivoimmilla lelkuilla eli mun pienillä pehmopupuilla. Niitä mulla taitaakin olla ainaskin kolme samanlaista, on sitten aina lähellä yks leikkikamu. 

Me ollaankin mamman kanssa aloitettu nyt semmonen lomailukausi, mikä on tietty ihan kiva, koska mun ei tartte olla yksin (tai siis kaksin, Fannikka kyllä lähinnä nukkuu) juuri ollenkaan. Kelit on lomailuun juuri sopivat, vaikka pidemmät lenkuroinnit jääkin helteillä ilta-aikaan. 

Lämpö tuo mukanaan harmi kyllä myös punkeroiset. Mulle laitettiin reilu viikko sitten kesän toinen liuos niskaan, ja siitä huolimatta punkeroisia on nypitty kiitettävä määrä ihosta. Tänään aamulla kaksi. Eilen yksi. Ja sitä rataa. Ja nämä kaikki ovat olleet eläviä, eli ilmeisen vastikään kiinnittyneitä ja siksi myrkyltä vielä hengissä. Toisaalta tuntuu, ettei liuoksen teho ulotu näihin ääripaikkoihin, joista punkkeja on nyt löytynyt: häntä, otsa, leuanalus. Yksi punkki löytyi myös kiipeämästä pitkin eteisen seinää, tosi kiva juttu. Ja nyt ei olla edes lenkkeilty pöheiköissä tai metsässä, vaan ihan tienvarsiheinikoita nuuskutellen. On kuulkaas melkoinen punkkipöheikkö tämä meidän alue!

Millasia suunnitelmia teillä plokikameleilla on kesän varalle?

Se aika vuodesta

Ensinnäkin: ihan huisin nopeasti menee aika. Viime postauksessa näkyi vielä lunta! Ei ole enää. Kevät on virallisesti alkanut, ja mikäs sen parempi todiste kelien lämpenemisestä kuin punkit, nuo viheliäiset pikku otukset. Ensimmäiset irroitettiin kuluneella viikolla, toinen mahasta ja toinen sieltä. Pyllystä!! Voitteko kuvitella, sinne se oli kiinnittynyt, hännäntyveen. Kyllä muuten kutitti. Viime vuoden hurjista punkkisaldoista viisastuneena mamma päätti ottaa ajoissa tujummat keinot käyttää, viime kesän ultraäänipallerosta ja yrttipannasta kun ei juurikaan mitään apua ollut.

Niinpä mamma soitti Petvet-asemalle ja tiedusteli (jälleen kerran) lisätietoa noista kovasti hehkutetuista punkkitableteista elikkäs Bravectosta. Vaan ei vakuuttunut mamma tableteista, tälläkään kertaa. Ajatus siitä, että suun kautta annetaan tabletti, joka vaikuttaa 3 kuukautta, tuntuu kuulemma hurjalta. Mitä sitten, jos tabletista tulisikin jokin paha sivuoire? Sen vaikutusta ei noin vain kumotakaan. Toisekseen: Bravectohan ei toimi minkäänlaisena karkotteena, vaan tappaa punkit vasta sitten, kun ne ovat jo ehtineet kiinnittyä. Vaikutusaika on sen verran pitkä, että sen aikana punkkien kantamat taudit ehtivät jo tarttua. Ilmeisesti alkujaan tällainen Bravecton kaltainen valmiste on tarkoitettu punkkitartunnan hoitoon esimerkiksi tilanteessa, jossa koira on täynnä punkkeja, eikä niitä pystytä yksitellen nyppimään pois. Kolmanneksi: Bravecto on ollut markkinoilla vasta joitakin vuosia, eikä ainakaan pidempiaikaisia käyttökokemuksia ole. Voidaanko siis tietää, millaiset ovat haittavaikutukset useamman vuoden käytön seurauksena? Täällä seudulla punkkiaika on pitkä, minkä vuoksi vuodessa pitäisi koiralle antaa kaksi kolme kuukautta vaikuttavaa tablettia. Puolet vuodesta siis "sisäisesti myrkytettynä", ei hyvä.

No, Bravecto hylättiin, ja marssittiin apteekkiin. Petvetistä täti väitti, että kaikki valeluliuokset sisältävät karkottavan vaikutuksen. Mutta kas, apteekissa sanottiin toista, aivan kuten mamma muisteli kuulleensa aiemminkin: suurin osa myöskään niskaan laitetuista valeluliuoksista ei karkota punkkeja, vaan tappaa ne vasta kiinnittymisen tapahduttua. Karkottava vaikutus on vain joillakin liuoksilla (Bayvantic) ja pannoilla (Scalibor), mutta näiden aineet ovat kissalle hengenvaarallisia, ja siksi nekin on suljettu pois meidän taloudessamme.

Ilmeisesti sekä Bravecton että valeluliuosten käyttäjillä on kuitenkin sellainen tuntuma, että nämäkin aineet jollakin tavalla vähentäisivät punkkien kiinnittymistä. Virallisesti näin ei kuitenkaan ole, ja siksi esimerkiksi fiproniilia sisältäviä liuoksia ei saa myydä karkotteena.

Koska punkkeja vastaan haluttiin nyt joku taisteluväline, päädyttiin kuitenkin valeluliuokseen nimeltä Exproline Vet. Vaikuttava aine on fiproniili (googlaamalla selviää kuinka "harmiton" myrkky on kyseessä...). Aine lätkäistiin iholle iltasella, ja ensimmäisen vartin verran kutitti ihan hirveästi. Kipitin ympäri kotia ja mamma oli jo huolesta soikeana kiikuttamassa mua suihkuun. Mutta sitten kun se aine vähän kuivahti, kutina rauhoittui, eikä sen jälkeen ole ollut mitään oireita, hajua tai tuntemuksia (eikä punkkeja, mutta ilmatkin on taas vähän viilenneet).

Raportoimme tuloksista, kunhan oikein lämpimät kevätkelit saapuvat! Kivaa kevättä, kamut!

Kevättä ja koulujuttuja

Hirvittävällä vauhdilla edennyt tämä(kin!) kevät. Takapihalta sulaa lumi ihan silmissä, ensimmäinen kärpänen pörräsi tänään terassilla, ja meidän kamu oli jo kohdannut uniltaan heränneen kyyn! Ollaan Fannikan kanssa tarkasteltu kevään etenemistä tarkkaavaisesti terassilla. On lämmin, mamma ihan ohuessa neuleessa tarkeni tänään harjailla Fannikkaa tossa ulkosalla.

Lenkuralla oli ihan huiman lämmin, ja kattokaa tota taivasta, ei pilven pilveä! Tukkipinolla oli kiva kiipeillä, mutta surullista on se, että tämänkin nyt alas hakatun lähimetsikön tilalle valmistunee taloja. Tontteja myydään kovalla tohinalla. 

Plokihiljaisuus on taas venähtänyt. Kauheesti ollut kaikkea tekemistä! Me ollaan mamman kanssa käyty koirakoulussa. Kahdesti, yksityistunnilla. Aiheena on ohitustilanteet. Elikkäs remmirähjäämiseksikin sitä kutsutaan, kuulemma. Mulla kun se ärhentely kohdistuu 

a) isoihin koiriin b) erityisesti isoihin tummiin koiriin c) lyttykuonorotuihin, ranskikset on ihan pahimpia. Niin nyt sitten mamma ja tämä kouluttaja ovat punoneet juonen, jonka avulla kuulemma mut vastaehdollistetaan näihin pelottaviin koirakohtaamisiin. Vastaehdollistaminen tarkoittaa loputtomasti herkundaaleja, joten oikeestaan tää koulutusasia on ihan kiva juttu. 

Kouluttaja on tosi kiva. Se oli viimesintä kertaa varten hankkinut mulle pienen laatikollisen herkkuja. Oli kuulkaa ihan kaikkea: lauantaimakkaraa, eri makuisia kissanruokia, broilerleikkelettä, lihapullaa... Eka kertahan meni ihan mönkään, koska mamman namit ei maistuneet mulle ollenkaan siellä koulutushallilla. Toisella kerralla sitten testattiin peräti seitsemällä ruokalautasellisella, mikä mulle maistuis parhaiten. Sain niistä sitten valita kärkikolmikon. Ykkössijalle päätyi kissan purkkiruoka, joten sitä sitten käytettiin. 

Kouluttajalla oli mukanaan oma (tumma, isohko) koiransa, jota käytettiin apuna. Lyhyesti: mää sain herkundaaleja aina, kun näin sen koiran. Tavotteena olis, että hermostumisen ja jännittämisen sijaan mä yhdistäisin vastaantulevat pelottavat koirat herkundaaleihin. Nyt ollaan siis kuljettu lenkillä kinkkuleikkelepussukan kanssa (kinkku maistuu toisiks parhaiten ja kulkee ihmisväen taskussa kissanruokaa helpommin...), ja aina, kun näköpiiriin ilmestyy koira, väistetään mahdollisimman kauas ja sieltä saan sitten tarkkailla koiraa ja syön samalla herkundaaleja. Jänskää!

Kaikenlaisia muitakin jippoja ja neuvoja ja harjoituksia saatiin kotitehtäviksi. Ihan kivoja juttuja, koska kaikki harjoitukset tarkoittaa herkkuja ja yhteistä tekemistä. 

Sitten toinen kouluttajan kanssa puitu ongelma on vuosien takaa palannut stressiongelma kotona: mää oon alkanut kuulkaas hermostua, kun mamma tulee iltavuorosta kotiin, ja tv avataan. Läähätän ja olen levoton ja seuraan mammaa ihan kaikkialle. Sitten kun ihmisväki istuu sohvalla, mä istun siinä edessä ja yritän kiivetä syliin ja läähätän ja tärisen ja tutisen. Ei me oikein kukaan ymmärretä, mistä se johtuu. Se alkoi, kun naapuruston tyttökoirilla oli juoksut; ihmisväki luuli sen iltahermoilun liittyvän niihin tyttöhaisuihin. Mutta ei, se jatkuu edelleen. Mamma epäilee, että se liittyy jotenkin siihen, että hermostuneena vahdin laumaani. 

Tv-stressiinkin piti kokeilla herkundaaliehdollistamista, mutta stressaantuneena mä vähät välitän edes superherkuista. Sitten hankittiin feromonihaisutin. Samanlainen, kuin Fannikalle hankittiin vuosi sitten muuttostressin hoitoon. Töpseliin kytkettävää laitetta ei olla vielä ehditty edes kokeilla, mutta jo pelkkä suihke on antanut lupaavia tuloksia. Varovaisen toiveikkaana siis tv-stressinkin suhteen. 

Onko kellään plokikamulla kokemusta koirakouluista? Tai siis, ihmisväkeähän niissä opetetaan, ymmärtämään ja käsittelemään oikein meitä karvakorvia, eikö vain?

Ei voitettu lotossa, mutta...

Voitettiin Myrskyn ja Tuiskun kuva-arvontavisakisassa!! Ihan huippua! Pojat lähetti mulle kirjeen, ja se oli ihan ensimmäinen mun nimellä tullut kirjepaketti ikinä! Olin ihan äimän käkenä. 

Mamma vähän auttoi mua, jotta saatiin kirjekuori auki. Sitten pääsin ihan itte kaivelemaan sisältöä.

Ja voi pojat, sieltä löytyi herkundaaleja! Ja vielä erittäin hyviä sellaisia! Ja vielä päivänä, jolloin kaikki namit olivat kotoa päässeet loppumaan, eikä ihmisväki ollut vielä ehtinyt kauppaan täydentämään varastoja! Mitä telepatiaa, kyllä olivat pojat vaistonneet mun tarvitsevan herkkutikkuja maanantaipäivän iloksi. 

Kyllä nyt alkoi viikko kivasti, kiitti pojat postilähetyspaketista!

Sohvatyynyjen syvin tarkoitus

Ensin oli talvi, lunta ja kaamea pakkanen. Sitten lähti pakkanen, sen jälkeen lumi. Sitten tuli vettä. Sitten tuli taas lunta. Ikinä ei aamulla tiedä, mikä on päivän keli! Mutta silloin, kun tulee lunta, tulee myös aura-auto. Sitä pitää tarkkailla. Ja tiiättekös, siksi on olemassa suuri kasa sohvatyynyjä! 

Sitten kun tarkkailu-urakka on ohi, voi kellahtaa omaan petiin (tai sen ohi) ansaituille päikkäreille. Oven raosta käy mukava pieni veto, joka viilentää sopivasti.  

Sitten päikkäreiden jälkeen pitää putsata Fannikan korvat. Niihin kertyy kaikenlaista töhnää. Ilmankos Fannikka ei kuule, kun ihmisväki kieltää hyppimästä pöydille tai syömästä muovipusseja. 

Fannikasta puheenollen... Tossa yks päivä oli lattialla paperikassi. Fannikkahan rakastaa kaikenlaisia pusseja. Ja tunki tietysti itsensä tähänkin pussiin. Mutta meni ilmeisesti erehdyksistään kantokahvasta läpi, ja juuttui siihen sitten vatsamakkaroistaan, pää jäi pussin puolelle ja sitä rataa. Voi pojat, olisittepa nähneet mikä show siitä syntyi! Sekunneissa Fannikka oli hädissään juossut huoneen ympäri (siis pussin kahvaan jumiutuneena), loikannut kauhuissaan pöydälle (kera pussin), tiputtanut siitä mennessään lampun ja kasan muuta tavaraa (pussiin kiinnittyneenä edelleen), kunnes lopulta onnistui jotenkin jättämään pussin ja vapautui. Siinä ei ihmisväkikään kerennyt edes kissaa sanoa, kaikki kävi niin vauhdikkaasti... mutta taas hyvä muistutus siitä, että mitään kassia tai pussukkaa ei meillä voi jättää mihinkään Fannikan saataville!

Maanantainen moikkaus

Kiima-aika jatkuu. Toisellakin tutulla naapurin tytöllä on juoksut. En malttais tehdä mitään muuta, kun vaan käpsytellä tota meidän raittia. Viime päivinä on ollut pakko vähäsen jo syödä, kun oon paastonnut jo aika kauan. Mamma on sitä mieltä, että sais jo juoksut olla ohitse, ja lenkkireittiä pitäis kuulemma vaihtaa siihen saakka. On muka liian hidasta eteneminen, muka möngin pitkin lumikinoksia pissasta pissaan.

    

Aika väsynyttä on täällä kotona. Fannikka makaa lähinnä sängyn alla, siellä kun sijaitsee jokin mystinen lattialämmitysputkiston risteämäkohta, ja tuntuma on kuin lämpiävällä paistinpannulla. Naapureissa valiteltiin kovien pakkasten aikaan kylmyyttä, mutta meillä on niin kuuma, että jopa viluinen emäntäihminen tarkenee. Kyllä me lämmöstä huolimatta silti hakeudutaan välillä Fannikan kanssa lähekkäin päikkäröimään.

Ulkoilukelit on ihan mahtavat, mitä nyt mamman kunto uhkaa loppua metsälenkeillä umpihangessa kahlatessa. Toppatakin tarttisin uuden, koska menee kainaloista lumi sisään vatsakappaleeseen. Mamma oli käynyt jo tutkimassa uusia Hurtan takkimalleja, niissä on kuulemma pieni resori ja sitten on sellaisiakin, joissa on pienet lahkeet. Ja softshell-pukujakin! Kaikenlaista. Pitää mennä sovittelemaan, kun me saatiin Fannikan kanssa joululahjaksi lahjakorttikin eläinliikkeeseen! Mä voisin saada uuden takin, Fannikka ehkä jonkun (sadannen) leluhiiren, jonka voi nanosekunnissa vipata sohvan alle kaikkien muiden leluhiirten, hiuspampuloiden, pinnien, pussinsulkijoiden ja talouspaperitollojen sekaan. Nyt on kyllä pakkaset lauhtuneet niin, ettei takkia ole lähipäivinä enää tarvinnut. Lumitöitä sen sijaan, niitä piisaa! Oon ollut ahkera assistentti. 

Kovaa vauhtia mennään kohti helmikuuta. Hurjaa! Kevät tulee, kamut!

Lunta!

Lunta on pyrytellyt. Vieläkään sitä ei ole aivan kauheasti, mutta sen verran kuitenkin, että aura-auto kävi pihassa, ja ihmisväki on lapioinut etuovelle pienen polun. Mutta talvi, se on nyt saapunut!

Lumeen kaivautuminen on ehkä jopa kivempaa, kuin hiekkakasojen kuopsuttelu. Ei joudu tassupesulle, nääs. Paitsi nyt, kun pakkanen on hiukan hellittänyt, takertuu lumi tassuihin. Se ei oo kivaa. Aamulenkilläkin eilen piti kahdesti pysähtyä (joko alan ensin nilkuttaa tai sitten vaan pysähdyn ja jään tuijottamaan mammaa tassu ylhäällä) rapsuttelemaan lumikikkareet varvasväleistä pois. Ne on kyllä inhottavia, tassukarvoihin takertuvat ja sitten on varpaat ihan vinksin vonksin, kun kikkareet painaa niin kovin. Mustin ja Mirrin mainoslehtisessä esittelivät suihketta, joka estää lumen tarttumisen karvoihin, mutta mamma meinas, että vältettään semmosia tököttejä ja irrotellaan paakut toistaiseksi ihan käsin. 

Mulla tuppaa lisäks jäämään tota lunta partakarvoihin kiinni, ja kuonon päälle, kun niin kovin kaivelen lumipenkkoja.

Naapuritalon koiralla on juoksut... Tavattiin tossa yks aamu, ja kerkesin ihan vähän nuuskutella (ja maiskutella), kunnes koirulin omistaja muisti mainita juoksuajasta. Mamma sanoo, että sen jälkeen kolme iltaa on nyt olleet vähän haastavia. Kun mähän haluaisin ulos koko ajan. Yks ilta vein isäntäihmisen vielä toiselle myöhäiselle iltalenkille, kun ajattelivat, että olis kakkihätä. No ei ollu. Vaan se ihana tyttönen lenkkeilee iltalenkkinsä myöhäisaikaan ja halusin treffeille! Oon mm. raapinut ovia. Vaeltanut levottomana huoneesta toiseen ja läähättänytkin vähän. Vinkunut ulkona ohikulkevien koirien perään. Ja maiskutellut lähitienoon pissat lumikinoksista, namskis! Rankkaa on poikakoiran elämä kiima-aikana. 

Lumista loppuviikkoa, kamut!

Huurteista tammikuuta

Joulu sujahti ohi, samoin vuodenvaihde. Sain lahjoja, söin hyvin, en pelännyt paukkuja. Tuli talvi, vaikkei juurikaan vielä lunta (vaikka povattiin hirrrmuista lumimyrskyä), mutta pakkasta on viime päivinä riittänyt kaiketi vähän joka puolella Suomea. Täällä lämpimässä etelässäkin parhaimmillaan miltei -25 astetta! On kuulkaas toppatakki tullut tarpeeseen.

Mamma on tuolla feispuukin puolella kauhistellut jatkuvia karkuripäivityksiä, hirvitellyt, miten karkurit pärjäävät näissä pakkasasteissa yksikseen ulkona... Saati sitten ne, joita välinpitämättömät ihmiset ihan omaa tyhmyyttään ulkoiluttavat joko aivan liian olemattomissa talvivarusteissa tai jopa jättävät lemmikkinsä ulos pakkaseen, koirat tarhaan tai koppiin tai narun päähän, kissat muuten vaan omatoimisesti ulkoilemaan. Eläimetkin palelevat, jopa pienellä pakkasella! Turun eläinsuojeluyhdistyskin on ottanut kantaa tähän asiaan (klik). Silti tuolla kaduilla näkee pieniä ja suuria, hyvin lyhytturkkisia koiria vailla minkään valtakunnan lämmikettä. Ja ulos hylätyt kissat, niistä ei varmaan kannata edes aloittaa.

Mulla on ulkoillessa ollut nyt kovilla pakkasilla toppatakki, vaikka mun turkkini on aikamoisen tuuhea ja aluskarvaakin riittää. Mutta silti, lyhyenkin pissakävelyn jälkeen sisälle palatessä tärisen vilusta ja kipitän kiireesti viltille lämmittelemään. Fannikka on viihtynyt viime päivät sängyn alla, koska siellä on jokin mystinen lattialämmitysputkiston risteyskohta ja hirmuisen lämmin kohta lattiassa. On huutanut ulos, mutta noin puolentoista minuutin valjasulkoilun jälkeen tunkenut jo kovaa vauhtia sisälle.

Kunnon hankia täällä etelässä ei edelleenkään ole, mutta kuten kuvista näkee, on lähimetsä saanut ainakin pienen hentoisen valkoisen harson. Saatiin hämyiseltä iltapäivälenkiltä napattua muutama (hieman hämärä) kuva, ennen kuin mamman aifoun hyytyi pakkasessa ja sammui... Kyllä muuten Nokia kesti kovaakin pakkasta, mutta pitää näköjään tälle luurille valmistaa jonkinlainen lämmin makuupussukka talveksi!

Oikein onnellista alkanutta vuotta kamuille <3 Me luvataan uuden vuoden kunniaksi aktivoitua plokkaamaan vähän useammin. Pitäkäähän itsenne, eläimet ja ihmiset, lämpiminä pakkasissa!

Hyvää joulua!

Kolmekymmentä yötä jouluun on

Tänne eteläänkin saapui aavistus lunta! Vielä lauantaina satoi vaakatasossa vettä, mutta sunnuntaina jo pakasti. Ja nyt on pieni kerros lunta maassa! Tosin tänään jo satoi vettä. Vähän kateellisina ollaan katottu plokikamujen kuvia, joissa lunta on kahlattavaksi saakka. On mullakin tässä kuvassa päässä pari hiutaletta. Ja todistettavasti tänä aamuna paistoi myös aurinko. Ei oo kyllä pitkiin aikoihin näkynyt, sais näyttäytyä useamminkin!

Kohta on joulu. Tarkalleen yksi kuukausi. Mamma ei voi lakata päivittelemästä, että mihin tämä syksy hujahti. Ja kesä. Tai oliko mitään kesää?!

Mutta koska se joulu nyt vaan vääjäämättä lähestyy, päätin tehdä joululahjatoivelistan. Joulupukille.

Rakas Joulupukki, 
tänä jouluna toivoisin:

- paljon herkundaaleja elikkäs luita, namiskuugeleita sekä jauhislihaa
- lahjoituksia vähävaraisille eläimille sekä eläinhoitolan asukkaille
- uusi sadetakki (Koska vanha Hurtta-takki haisee ja hajoaa, ja keltainen Rukka-takki ei ole kovin käytännöllinen. Mamma bongasi kaupassa kuulemma aivan ihanan pilkullisen Rukka-sadetakin, mutta voi jee, en kyllä halua näyttää kävelevältä kärpässieneltä!!)
- joku oikeasti toimiva led-lamppu, jonka saa kiinni valjaisiin
- vaihtoehtoisesti valopanta (mikäli semmonen näkyy mun kauluskarvojen seasta)
- vähän lisää herkundaaleja
- rauhaa ja rakkautta maailmaan

Näillä mennään kohti joulua, toivottavasti on lunta, sopivan viileää ja mieluiten aurinkoista!

Ps. Kuvituskuvana mun joulupotretti kahden vuoden takaa. Sain Pekkaselta joululahjaksi jouluhuivin, eiks oo aika hiano!

Marraskuinen moikkaus!

Moi kamut! On pitänyt kiirettä. Mamma on opiskellut töiden ohessa ahkerasti, ja vähiin käynyt vapaa-aika on käytetty muualla kuin koneella. Mamma sanoo, että kiireaikoina mun aktivointi ja lenkurat on tärkeämpiä kuin plokin päivitys. Mutta nyt tuli tämmönen sopiva kolonen, niin tultiin vähän kertomaan marras(!!)kuun kuulumisia. Se on kohta jo joulukin! Vaikka täällä Turussa Kaarinassa sataakin pääsääntöisesti vettä.

On kaameen pimeetä. Siksipä mamma päätti, että mulle tarttis saada heijastinvaljaat. Sellaiset sitten tilattiin Peten Koiratarvikkeesta kokeiluun. No miltäs näyttää? Kasvunvaraa? Ei ollut sama vanhojen Hurtta-valjaiden kokoluokitus sama kuin näissä Planet Pet -merkkisissä. Vähän olivat liian suuret. Menivät palautukseen. Samassa paketissa oli uudistetut Hurtan Y-valjaat, jotka pidettiin, mutta nekin käytössä osoittautuivat vähän liian suuriksi, kiepsahtavat aina toiselle kyljelle.

Mamma sanoo, että tässä kuvassa näkyy mun charmantisti harmaantuneet partakarvani. Ja yksi harmaa viiksikin!

Siispä on menty vanhoilla valjailla. Tosin mamma väittää, että etenkin aamuisin niiden pukeminen on haasteellista. Oon kuulemma varsin uninen enkä oikein innostunut ulkoilusta aamutuimaan. Että mitenkä niin?

Oon myös näin syksyn tullen vähän sisustellut. Mulla on tommonen uusi aktivointipallo, jonne laitetaan raksuja (koska en syö niitä kiposta) ja namipalasia. Mutta tiiättekö mitä? Mamma taitaa pitää mua aivan hölmönä, koska osaan kyllä noukkia joukosta vaan ne hyvät namit. Raksut jää jäljelle, kuten näkyy. Aika hienosti, eikö? Ja mamma on sanonut, että tykkää kaikista pallo- ja pilkkukuoseista, tossahan tavallaan on semmosta pilkkutyylistä asettelua.

Sitten mulla alkoi syksyn kunniaksi karvanlähtöaika. Sitä lähtee valtavasti. Siis ihan hirveästi, sanoo mamma. Etenkin hännän juuresta, selästä, sieltä oikein kutkuttaa, kun harjaa. Tossa on lyhyen harjaushetken tuotos, 5-6 harjallista karvaa. Kyllä noista sais kudottua villapaidan, vaikka Fannikalle!

Pimeydestä huolimatta on todistetusti välillä paistanut myös aurinko. Ja vaikkei ole paistanut, me ollaan silti lenkuroitu paljon metsässä. Metsä rauhoittaa, sanoo mamma. Mää tykkään! Eräällä pidemmällä aamulenkillä näytti tältä: 

Joulu lähestyy jo kovaa vauhtia. Ootteko te muut jo tehneet joululahjatoivelistan? Mä en ole! Pitääkin sellainen väsätä pian. Lunta sais tulla tännekin, tai edes pakkasta, tai edes olla satamatta vettä. 

Kivaa marraskuun loppua, kamut! Me koitetaan palata plokimaailmaan taas vähän useammin! 

Oi syyskuu!

Syys saapuu! Tilhet pitävät oksistossa valtavaa meteliä, hanhet kokoontuvat muuttomatkalle, lehtiä putoilee puista ja tassupesukausi on taas alkanut. Meille ei kuulu mitään ihmeellistä. Paitsi tiistaina olin hampulääkärissä! Hammaskiven poisto, ja kuvattiin vielä viime vuoden leikkauksen jäljiltä alaleuka. Kunnossa on, eikä kysta ole uusinut. Hammaskiveäkin oli hyvin vähän, eli päivittäisellä hammaspesulla on hyötynsä! Mutta voi kamala sitä nukutusta. Ei ollut kivaa, ei. Mamma haki mut heti heräämiskoppiin päästyäni kotiin toipumaan. Viimeksi kun oikein soittivat ja pyysivät noutamaan, kun peloissani haukuin ja ikävöin mammaa niin, että koko elliasema raikasi. Kivempi se on kotona olla töttöröö, kuin siellä vieraissa haisuissa, vieraiden kisujen, koirien ja ihmisten ympäröimänä. Mutta nyt on siitäkin toivuttu, ja kyllä hammaskalusto taas kiiltää puhtoisena!

Fannikka tuli tsekkaan tilanteen, kun tulin kotiin ja köllöttelin lämpimässä viltin sisällä. 

Muutenhan tää syksy on alkanut lähinnä seuraavien askareiden parissa: 

- päikkäreitä

- namiskuugeleita elikkäs kanakierteitä ja kanafilesuikaleita

- jauhislihan syöntiä

- ulkoilua

- ulkoilun jälkeen tassupesua

- päikkäreitä

Sadetakkikin on ollut käytössä. Mamma meinas, että tarttis ehkä hommata uusi. On kuulemma vähän nafti (ellissä punninta kertoi painokseni 8,4 kg, aika komea mitta tipsulle!) eikä kovin käytännöllinen, kun tassu-, housu- ja rintakarvatkin tuppaavat keräämään kuraa (etenkin, jos aina lenkkeilyn lopuksi kaivuroitsee viereisen raksatyömaan hiekkakasoissa ja kiipeää kasojen huipulle tähyämään maisemia). Mutta takki herättää iloa vastaantulijoissa. Ja onhan toi nyt tietty aika tyylikäs, vai mitä?

Iloa syyskuun vikoihin päiviin!

Piilossa

Tämä kuva on vaatehuoneesta. Tässä kuvassa on koira. Löydätkö?

Tadaa! Vähän vaatteita siirtämällä paljastuu rekin alta pieni päiväunilainen!

Jalolla on tuossa omassa piilopaikassaan vakkaristi jopa tämä oma pieni tyyny päikkäreitä varten. Mikäs tuossa nukkuessa, vaatteiden alla on unia varten aina pimeää, vaikka kuinka kovin aurinko paistais!

Mamma! Valo häikäisee! Verho kiinni!

Rentoa syyskuuta, kamut!

Haastejuttuja

Arttu ja emäntä antoivat meille kysymyslistan, johon tässä nyt vastaukset! Ja koska Iivariltakin putkahti haaste samaan teemaan liittyen, ovat Iivarin esittämät kysymykset Artun kysymysten jatkona!

1. Koirasi/koiriesi rodun paras ominaisuus?

Paras ominaisuus lienee ystävällisyys, kaikkien muiden ihanien luonteenpiirteiden lisäksi :) 

2. Miten motivoit itsesi ja koirasi harrastamaan?

No mehän emme varsinaisesti harrasta. Emäntäihminen ei oikein pidä järjestetystä ajankohtaan sidotusta harrastamisesta, joten yhdessä tekeminen painottuu metsälenkkeihin ja rentoon kotiköllöttelyyn. Niihin ei motivointia tarvita!

3. Oletko koirasi suhteen kontrollifriikki vai rento riehumiskaveri?

Kontrollifriikki, jos puhutaan turvallisuudesta: vieraita koiria ei mennä lähestymään miten sattuu, vapaana ulkoilu ei onnistu karkailutaipumuksen takia jne. Tietyissä tilanteissa vaadin toki käyttäytymistapoja, mutta Jalo on sen verran helppo ja kiltti tapaus, ettei tiukkoja sääntöjä ole tarvittu. Kotona mennään siis varsin rennolla otteella. 

4. Haastavin asia oman koirasi kanssa?

Karkailutaipumus estää käytännössä vapaana ulkoilun kokonaan, mikä on kurjaa. Reissaamisen kannalta olisi hyvä, jos Jalolla olisi useampi hyvä hoitopaikkavaihtoehto, johon voisin Jalon turvallisin mielin jättää. Nyt Millin emäntä on ainut, joka Jaloa on hoitanut, ja joka myös mieluusti ottaa Jalon hoitoon (tai ainakin sanoo niin;). Karkailutaipumuksen takia hoitajan pitää ymmärtää, ettei esim. ulko-ovea voi hetkeksikään jättää auki, eikä Jaloa todellakaan voi päästää lenkeillä irti. Lisäksi, vaikka Jalo on äärimmäisen helppo koira, aiheuttaa lenkeillä joillekin koirille rähjääminen yllättäviä tilanteita, joihin Jaloa tuntemattoman ulkoiluttajan voi olla vaikeaa varautua.  Mamman muru on kaikkein tärkein ja rakkain, joten vaatimukset hoitopaikalle ja -ihmiselle ovat valtavat!

5. Oletko pelännyt joskus koiraa? Jos, niin missä tilanteessa?

Jaloa en ole ikinä pelännyt. Muita koiria kyllä.

6. Metsästys vai näyttelyt? Agility vai vaellus? Mitä harrastaisit koirasi kanssa, jos ei tarvitsisi miettiä asuinpaikkaa, rahaa tai ajankäyttöä!?

Ohjatut ja aikaan tai paikkaan sidotut harrastukset ei ole koskaan ollut mun juttu, joten näistä vaihtoehdoista mennään vaelluksella. 

7. Onko koirasi vastannut aiempaa käsitystäsi ko. rodusta? Tai jos sinulla on ollut sama rotu ennenkin: mikä yllätti toisessa/kolmannessa koirassa?

On vastannut. Tipsuissa on sellaista ylvästä "zeniläistä tyyneyttä", joka kiehtoo. Tipsua sanotaan kissamaisimmaksi koiraroduksi, ja sekin mielestäni pitää paikkansa. 

8. Mitä eniten toivoisit koiran ja sinun yhteiselolta?

Terveitä, onnellisia vuosia vielä toooosi monia!

9. Miten usein koulutat koiraasi tai opetat sille uusia asioita?

Koulutuksen suhteen voisi vähän skarpata. Lähinnä Jalo tykkää opetella temppuja, joilla voi ansaita nameja. Koska hän on aina kovin ylpeä ja innostunut oppiessaan uuden tempun, voisi niitä opettaa kyllä useamminkin...

10. Mikä on sinun ja koirasi laatuaikaa?

Harjaustuokiot, myöhäiset aamu-unet, rauhalliset tutkiskelulenkit metsissä.

11. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin, toimisitko samoin koirasi kanssa?

Toimisin. Tosin, Jalon nuoruusvuosina erinäiset henkilökohtaisen elämän vaikeudet aiheuttivat melkoista stressiä paitsi emäntäihmiselle, myös sitä kautta Jalolle. Jalo reagoi hirvittävän herkästi ihmisten mielialoihin, ja on kurjaa, että Jalo on joutunut turhankin kovin myötäelämään emäntäihmisen tunne-elämää vuosien varrella.

1. Miksi juuri mäyräkoira tiibetinspanieli?

Luonne on loistava (ainakin tällä yksilöllä). Tipsu tykkää lenkkeillä reippaasti, mutta osaa kuitenkin ottaa rauhallisesti, eikä ole kotona mikään hyperaktiivinen virtapiikki. Kiltti, lempeä ja iloinen luonne. Sopiva koko: mahtuu syliin, mutta ei jää jalkoihin. Ulkonäkö on huikean söpö: Jalon ilmeet ja eleet saa aikaan monet iloiset hymyt joka päivä. Rotu on myös melko terve kaikin puolin. 

2. Kuvitellaan tilanne jossa sinun tulee päättää kohde 50.000 e lahjoituksesta.

Minkä kohteen valitset?

Eläinsuojelutyöhön tuo summa uppoaisi helposti. Eläimiä kohdellaan vielä nykyaikanakin käsittämättömän julmasti. Puolustuskyvyttömän lemmikin (tai villieläimen) kaltoinkohtelu on jotain sellaista, joka saa ainakin tämän emäntäihmisen näkemään punaista hyvin nopeasti. Eläintenpitokielto, kovemmat rangaistukset ja eläinten huostaanotto, ne pitäisi saada toimimaan. 

3. Jos saisit nyt aloittaa uuden harrastuksen, mikä se olisi?

Iivarin tavoin voitais jäljestystä kokeilla! Pentukurssilla sitä aikanaan lyhyesti harjoiteltiin, ja se oli kyllä kivaa. 

4. Bloggaisitko jos et omistaisi koiraa?
Blogeja on tullut ja mennyt, mutta Jaltsalandia on pysynyt jo pitkään! Ties, vaikka emäntäihmisellä nytkin olisi lisäksi toinen blogi jossain...

5. Kuluvan kesän kohokohta?

Takapihan aidan valmistuminen! Jalolla ei ole koskaan ennen ollut aidattua piha-aluetta, johon olisi suora kulku sisältä. Lomalla myös tehtiin pieniä kotimaanreissuja, joissa Jalo oli kaikissa mukana, ne oli kivoja!

6. Turhin temppu jonka koirasi osaa?
Kieriminen, tassu, läpy, nousu takajaloille... lienevät aika "turhia" käytännön elämän kannalta. Mutta Jalo tykkää tempuista, erityisesti kierimisestä, joten tärkeitä ne kaikki ovat hänelle!

7. Millainen on koirasi normaali päivä?
Aamulenksu, aamupala eli yleensä namikätkölelu, sitten aamupäiväunet, ihmisväen työvuoroista riippuen päivälenksu 14-17 välillä, sitten ruokailu, ehkä toinen päivälenksu, sitten iltalenksu. Päivässä yleensä yksi pidempi lenkki, muut lyhyempiä pissa- ja haistelulenksuja. Paljon päikkäreitä ja köllimistä.

8. Paras muisto koirasi kanssa?
Kaikki kuluneet viisi vuotta on täynnä ihan parhaita muistoja :)

9. Elämäsi koira? Kuka, miksi?
Jalo!

10. Jos voisit matkata ajassa taaksepäin, johonkin tiettyyn hetkeen, mihin matkustaisit ja miksi?
Ihan varhaisiin pentuaikoihin, ne ajat kului niin kauhean nopeasti.

11. Kallein ell reissunne?
Viime vuoden hammasoperaatio. Siihen upposi kaikkineen pari tonnia. Kaikki meni onneksi oikein hyvin :)

Nyt pitäis sit laittaa haaste eteenpäin. 

Haasteeseen on jo vastattu kovin monessa meidän seuraamassa plokissa, tai ainakin haaste on jo esitetty, mutta haastetaan me nyt ainaskin Elvis ja Hugo. Ja sitten kaima Jalo ja Jekku. Missä mahtaavat luurata Nakki ja Mirkku?

Tämmösiin kysymyksiin ois kiva saada vastauksia (kopioitiin vähän edellisistä...):
1. Mietitkö koiraa ottaessasi muita rotuvaihtoehtoja, vai oliko valinta selvä? Miksi päädyit tähän rotuun/näihin rotuihin?
2. Mitä harrastatte koiran/koirien kanssa yhdessä?
3. Millainen on päiväohjelma arkena, entä vapaapäivinä ja lomilla?
4. Onko arki koiran/koirien kanssa ollut sellaista kuin ennen koiraa ajattelit?
5. Millaisia ovat parhaat hetket koiran kanssa?
6. Mikä on rodun parhaita puolia, entä onko huonoja puolia?
7. Millaisia haasteita olet kohdannut koirasi/koiriesi kanssa, miten niistä on selvitty?
8. Millaisia suunnitelmia teillä on syksylle?
9. Mikä on paras ominaisuus tai piirre koirassasi/koirissasi?
10. Mitkä ovat koiranomistajan parhaat hetket?
11. Entä koiranomistajan ei-niin-kivat hetket?

Kuvat vuodelta 2010, puolivuotiaan Jalon erikoisväriset korvakarvat olivat aika mageet!